Punatähden varjossa

Äänestäkää kaupunkiemme ja kyliemme jatkuvan kukoistuksen puolesta!

Vaalit Neuvostoliitossa olivat omituisia, kuten kaikki muukin. Demokraattisen vallan yksi pääpiirre on kaikkien hallitsevien elimien valitseminen kansanäänestyksellä. Myös maailman kaikkein demokraattisemmassa valtiossa tehtiin näin. Vaalit tapahtuivat hyvin yksinkertaisesti. Koska kansa voi erehtyä päätöksien tekemisessä, ehdokkaiden lukumäärä oli supistettu minimiin. Täsmällisemmin sanottuna niitä oli vain yksi. Näin vältyttiin kaikenlaisilta mahdollisilta erehdyksiltä. Koskaan ei tapahtunut, ettei ehdolla olevaa ehdokasta valittu. Iskulauseena joka vaaleissa oli aina sama: "Äänestäkäämme yksimielisesti kommunistien ja puolueettomien liittoutuman ehdokkaiden puolesta!" Yksimielisesti äänestettiinkin. Tuloksena oli aina edeltämäärätty 96% - 98%. Ei koskaan vähemmän, eikä enemmän. Silloinkin, vaikka puolet äänestysiän saavuttaneista kansalaisista jätti äänestämättä. Neuvostoliitossa valittiin kansanäänestyksellä Korkeimman Neuvoston jäseniä, sekä kansantuomioistuimen tuomareita. Miellyttääkseen Politbyron tovereita, jokainen liittotasavalta ehdotti edustajakseen jotakuta Politbyron jäsenistä, useimmissa tapauksissa itse toveri Stalinia.

Kaikki äänestämään

Äänestyspaikat avattiin kello 6 aamulla. Lainkuuliaisia kansalaisia, jotka uhrasivat aamu-unensa ja kokoontuivat vielä suljettujen ovien taakse odottamaan, löytyi yllättävän paljon. Ei kylläkään poliittisen tietoisuuden, eikä kansalaisvelvollisuuden tunteen kannustamina, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että äänestyspaikoissa myytiin joskus harvinaisempia ruokatarvikkeita, joita oli turha etsiä kaupoista, kuten appelsiineja, kahvia, nakkimakkaroita, jne. Näin ollen taloudellinen kiinnostus aineellista hyötyä kohtaan voitti poliittisen tietoisuuden. Äänestyspaikat olivat tavallisesti koulujen saleissa, joissa järjestettiin myös konsertteja. Salit olivat koristettuja lipuin, seppelein ja tietysti tunnuslausein, joita koko Neuvostoliitossa kyhättiin aivan urakkatyöllä. Tämän kaiken oli määrä osoittaa muuten ymmärtämättömille kansalaisille, miten tärkeä tämä tapahtuma oli.

Vitsauksena muutamille ihmisille oli vapaaehtoisen agitaattorin virka, joka määrättiin työpaikoissa. Kuten kaikki vapaehtoisuus Neuvostoliitossa oli tämäkin pakollinen. Agiteeraajien tehtävänä oli vierailla ihmisten kodeissa ja muistuttaa tärkeästä tapahtumasta. Oli myös suositeltavaa, että ihmiset tarkastaisivat nimensä äänestyslistoilta. Vaalipäivänä agitaattorien oli oltava vaalipaikoissa jo ennen niiden avautumista ja pysyttävä siellä keskiyöhön, siis sulkemiseen saakka. Koko päivän heidän oli seurattava nimilistoilta, ketkä eivät olleet saapuneet paikalle ja haettava nämä ihmiset kodeistaan. Todellisuudessa asia oli huomattavasti yksinkertaisempi. Äänestysliput laskettiin uurnaan, vaikka ihmiset eivät olleetkaan käyneet äänestämässä Tämä oli tarkoin varjeltu salaisuus, jonka kaikki tiesivät. Siitä johtui myös tämä epätavallisen suuri äänestysprosentti.

Äänestyspaikkojen sulkemisen jälkeen alkoi äänten laskenta. Koska ehdokkaita oli vain yksi, kyseessä oli pelkkä äänestyslippujen laskeminen. Tahritut äänestysliput kuulemma poistettiin, mutta tämä taisi olla pelkkää kuulopuhetta. Tiedetään kuitenkin, jos jollekin äänestyslipulle oli kirjoitettu jotakin neuvostovastaista, niin paikallinen KGB ryhtyi tutkimaan asiaa. Sen voi uskoa, koska täytyihän tämänkin laitoksen ansaita leipänsä.

Toveri Stalin äänestämässä kansan onnen, eli itsensä puolesta

* * *

Sosialisti, kapitalisti ja kommunisti ovat sopineet tapaamisesta. Sosialisti tulee myöhässä.
- Olen pahoillani, hän sanoo, - minun piti seistä jonottamassa makkaraa.
- Mitä tarkoittaa "jonottaa"? kapitalisti ihmettelee.
- Mitä tarkoittaa "makkara"? kysyy kommunisti.

Neuvostoliiton perheenäitien täytyi olla tosi kekseliäitä, kun he pystyivät ruokkimaan perheensä. Suurimmassa osassa ruokatavarakaupoista hyllyillä ammotti tyhjyys. Tiskit olivat pestyjä ja kiillotettuja, mutta tämä olikin ainoa asia, jota kaupoissa voi ihmetellä. Ruokatavaraa myytiin vain lyhyen ajan päivässä. Ei ollut ihme, että kaikki perheenemännät riensivät työaikana kaupasta kauppaan hankkiakseen jotakin syötävää. Aina ei tämäkään auttanut. Perheen ruokalistan suunnitteleminen etukäteen ei tullut kysymykseenkä

än. Valtavat jonot kauppojen edustalla olivat tavallisia.

"Anteeksi, onko tämä maitokauppa, jossa ei ole maitoa?"
"Ei, tämä on leipäkauppa, jossa ei ole leipää. Maitokauppa, jossa
ei ole maitoa, on kadun toisella puolella."

Vuonna 1963 ilmestyi uusi vaje. Tällä kerta oli puute jauhoista. Ihmisille jaettiin ruokakortteja, kuten sodan päädyttyäkin ja kaikkia jauhotuotteita saattoi ostaa vain korteilla. Syynä oli Venäjällä tapahtunut viljakato, mutta pääasiallisena syynä tietenkin myös taitamattomuus johtaa maataloutta. Ihmisiä kehotettiin käyttämään leipää säästäväisesti. Ruokaloitten täytyi palauttaa kaikki leipäylijäämä, myös asiakkaiden jälkeensä jättämät leivänpalat, leipomoihin uudelleenkäyttöä varten. Sellainen tilanne ei kestänyt kovin kauan, mutta antoi hyvän kuvan Neuvostoliiton haavoittuvaisuudesta ja siitä, mihin yksi idiootti valtion päämiehenä pystyy

* * *

Kukin laitos, koulut mukaan lukien oli velvollinen pari kertaa vuodessa lähettämään työvoimaa kausiluonteisten maataloustöiden ajaksi, pääasiassa kylvö- ja perunannostotöihin kolhooseihin ja sovhooseihin. Joka laitokselle oli määrätty tietty kolhoosi tai sovhoosi, jota piti avustaa. Yleisin ja myös kaikkein vihatuin työ oli perunannosto. Useimmiten tämä "virkamatka" kesti yhden päivän, mutta saattoi myös olla, että ihmisiä lähetettiin kolhoosiin pariksikin viikoksi. Peltotyöhön tottumattomille kaupunkilaisille tämä oli aikamoinen haaste. Olen itsekin käynyt perunoita nostamassa ja tiedän hyvin, mitä selkäni seuraavana päivänä sanoi. Jotkut ihmiset kävivät perunanostossa vapaaehtoisesti omasta vapaasta ajasta, saaden näin ilmaiset talviperunat työnsä palkaksi.

Oppilaat syyskuussa kolhoosissa perunoita nostamassa

Suurelta osin työ tehtiin kunnolla, mutta harvinaista ei ollut sekään, että avustajat olivat jo saapuessaan sopivassa "höyryssä”. Sitä höyryä pidettiin yllä ja mahdollisuuksien mukaan lisättiin. Tällöin työnteosta ei tietenkään tullut juuri mitään, mutta laitos oli täyttänyt velvoitteensa! Ainakin paperilla.

Huonommin kävi korkeakoulujen opiskelijoille, jotka varsinkin Neuvostoliiton alkuvuosina usein lähetettiin lukukauden alussa kolhooseihin kokonaiseksi kuukaudeksi.

* * *

Neuvostoliitossa puhuttiin jatkuvasti, miten ero kaupunkien ja maaseudun välillä on katoamassa, mutta kukaan ei maininnut kertaakaan, mihin suuntaan oltiin menossa - onko maaseudun lähestyttävä kaupunkia tai päinvastoin. Ehkä juuri siksi käynnistettiin uusi kampanja. (Maailman kaikkein oikeudenmukaisemmassa valtiossa kaikki tapahtui kampanjan muodossa)

Koska elintarvikkeiden tilanne Neuvostoliitossa oli edelleen ongelmallista, jonkun korkeamman puoluepampun päähän oli pälkähtänyt loistava ajatus: kaikkien laitosten oli ruvettava perustoimintansa lisäksi harjoittamaan sivutoimena karjankasvatusta. Sama koski myös tehdasta "Polymeer", jossa tuolloin työskentelin. Tämä ei tarkoittanut suinkaan sitä, että sorvareita ja lukkoseppiä olisi alettu kouluttaa paimeniksi ja siankasvattajiksi. Tämän hankkeen päämääränä oli, että laitoksen olisi omalla kustannuksellaan hankittava eläimiä ja maksettava niiden ylläpitokustannukset. En tiedä, olisiko siihen kuulunut myös heinänteko oman laitoksen työvoimalla, mikä olisi tietenkin tarkoittanut kolhoosien avustamisen lisäksi myös työntekijöiden lähettämistä heinäntekoon. Joka tapauksessa tehtaallamme valmistauduttiin vakavasti sonnien kasvattamiseen. Tarvittavien laitteiden valmistus oli vielä täydessä vauhdissa, kun tilanne muuttui ja suunnitelma hyllytettiin kokonaan. Sonneille tarkoitetut isot ruostumattomasta teräksestä valmistetut juoma-astiat löysivät varmasti paikkansa jonkun tärkeämmän pomon kesämökin pihalta. Taas kerran oli Neuvostoliiton loistava kampanja valunut hiekkaan.
..

Mitä tapahtuisi, jos kommunistit valtaisivat Saharan? Sieltä loppuisi hiekka!

Koska sanomalehdissä oli jatkuvasti kirjoituksia erinomaisista työsaavutuksista, jatkuvasti nousevasta laadusta ja määrästä, oli melkein pakko uskoa, että ihmiset Neuvostoliitossa elävät todellisessa hyvinvoinnin huippuvaltiossa. Valitettavasti tämä illuusio särkyi heti, kun joku tavallinen, vain sanomalehtiä lukenut kansalainen sattui johonkin kauppaan. Olemme kertoneet tilanteesta ruokatavaran osalta. Miten oli tilanne muiden tavaroiden kanssa? Oliko niitä valtavasti, tai edes riittävästi? Todellisuus vaikutti jopa optimistisempien mielipiteisiin. Monet kaupoissa olevat tavarat olivat vain näytteitä. Mahdollisuus niiden ostamiseen puuttui täysin. Tämä koski huonekaluja, sekä autoja että kotitalouskoneita sikäli, kuin niitä siihen aikaan oli. Suurin osa niistä oli saatavana vain jakelukaavan perusteella. Tämän jakelukaavan kiinnitti paikallinen kauppaministeriö, joka sai määräyksensä mistäpä muualta, kuin Moskovasta. Näin ollen ei edes Virossa valmistettuja huonekaluja ollut mahdollista ostaa paikan päällä, puhumattakaan tavaroista, jotka tulivat muualta Neuvostoliitosta. Tuontitavara oli tavalliselle kansalaiselle kokonaan saavuttamatonta, ellei sattunut tuntemaan hyvää tuttua jossakin varastossa tai myymälässä. Neuvostoliitossa suhteet olivat valttia. Edellyttäen kuitenkin, että pystyi puolestaan tarjoamaan jotakin.

Tallinna Kaubamaja (tavaratalo) on juuri aukaissut ovensa. Toivottavasti avaaja selviytyi ehjänä.

"Kansa ryntää portaita ylös. Heikoimmat jäävät jalkoihin, joku kompastuu portaissa ja kaatuu, eteenpäin pyrkijät rientävät hänen ylitse. Tämä toistui joka aamu."

Tämä ei ole liioittelua, kuten monet silloiset tavaratalon työntekijät kertovat. "Oli kamala katsoa, kun ovet avattiin kello yhdeksän", muistelee tavaratalossa työskennellyt mies. "Sen, joka aukaisi ovet, oli juostava henkensä edestä, koska kaikki juoksivat. Oven takana saattoi odottaa ihminen, joka jokapäiväisessä elämässään kulki kainalosauvoilla, mutta päästyään sisään hänkin juoksi: oli nimittäin välttämätöntä päästä toiseen kerrokseen, jossa oli asetettu myyntiin ehkä kymmenen paria saappaita tai kolme turkkia."

Koska rehellisin keinoin tavaraa oli miltei mahdotonta hankkia, niin tämän seurauksena tuttavuuksilla Neuvostoliitossa oli tärkeä osa ihmisen elämässä. Jos joku tunsi jonkun, joka puolestaan tunsi tarpeellisen kaupan myyjän, niin ensimmäinen este tavaroiden hankkimisen vaivalloisella tiellä oli jo ylitetty. Tavarana saattoi olla mitä tahansa. Autoilijat katsoivat nöyrästi, mutta toivekkaasti varaosien kaupan myyjiä, omakotitalojen rakentajat seisoivat yhtä nöyrästi rakennustarvekauppojen henkilökunnan edessä. Kaikki vain saadakseen tietää, milloin jokin tavara saapuu kauppaan. Tavaroiden saapuminen ei aina merkinnyt niiden ostomahdollisuutta, sillä ihminen, jolla ei ollut tuttavuuksia, ei yksinkertaisesti nähnyt tavaraa. Ilmaisu "myyminen tiskin alta" oli tuttu neuvostoihmiselle. Etusijalle olivat erityisesti tavaravarastojen työntekijät. Näistä tunnetuin oli ETKVL `n (Viro Kuluttajien Osuuskuntien Liitto) varasto. Myynti tapahtuikin suoraan varastosta, vaikka se oli ankarasti kielletty. Ostaja sai tavaran, myyjä sai rahan, sekä huomattavan bonuksen (maksettiin mielellään, koska tavaroita tarvittiin edelleenkin), kauppaan, johon varaston oli tavarat lähetettävä, tuli tavaran sijasta vain rahaa tavaran arvosta. Tosin muutama myymälän johtaja uskalsi tämän jälkeen nyrpistää nenänsä, koska hänelläkin oli oma etuoikeudettu ostajakunta, joka tarvitsi palvelua. Mutta kiisteleminen keskusvaraston kanssa oli turha, sillä seuraavalla kerralla kyseinen kauppa saattoi yksinkertaisesti jäädä kokonaan ilman tavaraa.

Tosin oli olemassa myös kauppoja, joissa sana "puute" oli tuntematon. Yhtä tuntematon oli tavalliselle kansalaiselle myös sisäänpääsy tällaisiin kauppoihin. Nämä kaupat palvelivat vain kapeaa ostajakuntaa - puoluepamppuja. Näiden lisäksi oli kaupungeissa, joissa vieraili ulkomaalaisa, turistikaupat, joista oli mahdollista ostaa vain valuutalla. Venäjällä ne olivat tunnettuja, kuin Berjozka-kaupat. Oli vielä yksi varsin erityinen myymälä, jossa puutetta ei tunnettu, mutta valitettavasti siihenkään kansalla ei ollut asiaa. Ja jos olisikin ollut, niin siellä ei olisi pärjätty neuvostoruplilla, koska siellä kelpasivat vain ns. boonit, joita saivat vain ulkomailla matkustavat merimiehet. Neuvostoliiton kansalaisilla ei nimittäin saanut olla minkäänlaista valuuttaa. Näin ollen ulkomailla ansaittu valuutta maksettiin henkilökunnalle edellämainituissa booneissa, joita voi käyttää vain tietyissä kaupoissa Neuvostoliitossa. Tallinnassa niitä oli vain yksi.

Kuvassa 5, 25 ja 50 kopeekan arvoiset boonit

Tavaranpuutteen vuoksi syntyi eräänlainen turismin muoto - tavaramatka. Kun Venäjältä peräisin olevat ns. "säkkipojat" hyökkäsivät erityisesti Tallinnan kauppoihin, niin paikalliset järjestivät retkiä tavaroiden hankkimiseksi muihin Viron, tai Latvian kaupunkeihin. Mistä tuolloin ei ollut puudetta?! Niin saattoi käydä, että Virossa paljon matkustanut ihminen saattoi puhua perusteellisesti jonkun kaupungin kaupoista, mutta ei tiennyt mitään kaupungin nähtävyyksistä. Surullista, mutta totta on sekin, että meidänkin perheemme kuului auton hankkimisen jälkeen näiden "turistien" joukkoon. Elämä pakotti! Erityistä tavararunsautta ei ollut missään muuallakaan, mutta aika ajoin saattoi löytää yhtä ja toista, mitä Tallinnassa ei ollut. Eräänä tavaramatkustajien mekkana oli tärkeä teollisuuskaupunki (uranikaivos) Sillamäe, jota varustettiin Moskovasta käsin. Mutta valitettavasti tämä oli suljettu kaupunki ja innokas, mutta ilman lupaa kaupunkiin saapunut turisti päätti usein matkansa miliisiosastolla.

Sillamäe

* * *

Gorbatshov pyysi kylään miehen, josta hän tiesi, että hän kertoo vitsejä Neuvostoliitosta. Hän johti miehen upeaan kuusihuoneiseen asuntoonsa. Asunnossa olivat persialaiset lattiamatot, videolaitteisto, keittiökoneet, kristalli-kattokruunut, punaisesta puusta huonekalut ... Gorbatshov osoitti miehelle kaiken tämän ja sanoi: "Näin tulee lähitulevaisuudessa elämään jokainen neuvostoliittolainen työntekijä." Mies kysyi häneltä: "Mihail Sergejevitš, kutsuitteko minut tänne, jotta minä kertoisin teille vitsejä, tai kertoaksenne niitä minulle itse?"

Eikä ainoastaan tavaran vaje ahdistanut neuvostokansalaista, vaan suurin ongelma oli asuntojen kanssa. Rakentaminen, sen verran, kuin se koski asuintalojen rakentamista, oli neuvostoajan alussa Virossa vielä lapsenkengissä. Totta, rakennettiin myös silloin. Syntyi jopa uusi rakennustyyli - stalinilainen monumentaalityyli, jossa asunnot olivat korkeita, talojen ulkoseinät koristettuja erilaisilla kipsikoristeilla. Mutta koska niitä rakennettiin perinteisen tavan mukaan tiileistä, niin asuntojen tarve ylitti tarjonnan.

Tyypillinen stalinilaista tyyliä edustava talo Tallinnassa Tarton maantiellä

Vasta kun siirryttiin toisenlaiseen rakennustyyliin, tilanne muuttui. 50-vuosina testattiin Neuvostoliitossa erilaisia, sekä kopioituja, että itsekeksittyjä asuntojen tuotantotapoja. Eräs tällainen neuvostoliittolainen ihme oli. ns. elementtitalo.

Elementtitalo eli ns. hrushtshovka, joka sai nimensa silloisen Neovostoliiton päämiehen Nikita Hrushtshovin mukaan

Erittäin epäonnistunut ratkaisu, joiden asunnoissa olivat tulitikkurasian kokoiset keittiöt, koska Hrushtshovin aikakaudella vallinnut periaatteen mukaisesti emäntien ei tarvitsenut enää rasittaan itsensä kotona ruoanlaittolla. Valitettavasti muita ratkaisuja ei siihen aikaa ollut tarjolla ja emäntien täytyi jotenkin pärjätä niissä keittiökopeissa. Keittiöitä jopa pienempiä olivat näissä asunnoissa kylpyhuoneet, joissa mahtui tuskin kääntymään. Vuonna 1959 valmistuivat Tashkentissa ja Bakussa ensimmäiset Ranskasta ostetut Camus' järjestelmään perustuvat talonrakennuskombinaatit, jotka tuottivat huoneenkokoisia paneeleja. Tämä ratkaisu ei kiinnostanut pelkästään venäläisiä, vaan esimerkiksi Helsingin Pihlajamäkeä suunniteltaessa kävi suomalainen arkkitehti Lauri Silvennoinen juuri Ranskassa talonrakennusta tutkimassa (Tuomi 2000: 100). (Tosin suomalaiset omaksuivat huomattavasti suuremman asuntoversion). Seuraavaksi pystytettiin samaan tekniikkaan perustuvia tehtaita jokaiseen isoon kaupunkiin koko itäblokin maissa. Näin nousivat samanlaiset talot Arhangelskist jopa Vladivostokiin ottamatta huomioon aivan erilaisia ilmasto-olosuhteita. Sama järjestelmä käynnistyi luonnollisesti myös Virossa.

Ei voi sanoa, että nämä asunnot olisivat olleet insinööritaidon huippuja. Edelleen pienet keittiöt (5,6 m2) ja kylpyhuoneet eli kuten tuolloin sanottiin - saniteettitilat, vaikka jonkin verran isommat, kuin edellisissä elementtitaloissa. Pienet olivat myös huoneet (isoin niistä18m2). Silti tämä oli ratkaisu asuntopulaan. Kenelle? Tämä nähdään kohta.

60-vuodesta lähtien Virossa rakennettiin paljon. Kaksi isoa rakennuskombinaattia työskenteli kahdessa vuorossa valmistaen asuintalojen osia, joiden oli määrä sopia kaukaisesta pohjoisesta etelään asti. Niistä pystytettiin kokonaisia kaupunginosia. Samanlaisia harmaita ja rumia. Paikallisten arkkitehtien mielipiteistä ei välitetty lainkaan. Kuin taikasauvan kosketuksesta nousivat Tallinnaan Lasnamäe, Mustamäe, Öismäe. Kuin samasta muotista, samanlaisia betonikuutioita kaikki. Totta, sitä harmautta yritettiin elvyttää. Taiteilijoiden valmistamat isokokoiset pannoot koristivat monien talojen päätyseiniä, mikä kylläkään ei lisänyt paljon värikkyyttä harmaan yleiskuvaan.

Vastavalmistuneita taloja Mustamäellä, Tallinnassa

Valitettavasti tämä ei ratkaissut paikallisten asukkaiden asunto-ongelmia, vaan asunnot olivat tarkoitettu idästä saapuvia vierastyöläisiä - venäläisiä varten, joiden joukot levittäytyivät Moskovan suunnitelmien mukaisesti yli koko Viron. Suurin osa rakentajista olivat myöskin venäläisiä.

Viron olosuhteissa toi tällainen massiivinen asuntotuotanto mukaan sosiaalisia lisäjännityksiä, sillä uudet, elementtitaloista koostuvat asuinalueet toimivat samalla eräänlaisina maahanmuuttohoukuttimina. Neuvostoliitossa jaettiin asukkaille asuntoja työpaikan kautta. Tavallisesti yritys rakensi asuinrakennuksen ja kyseisen laitoksen ammattiliitto jakoi asunnot työntekijöiden välillä, ensin esimiehille, jotka halusivat parempaa asuntoa, silloin muutamille esimerkillisille työntekijöille heidän palkitsemiseksi, ehkä muutama asunto myös nuorille elämän aloittamiseksi ja loput asunnot, jos niitä jäi (tavallisesti ei jäänyt) muille jonottaville. Tässä ei saanut tietenkään unohtaa Suuren Isänmaansodan veteraaneja, jotka olivat aina joka asiassa etusijalla. Talon rakentanut laitos saattoi käyttää asuntoja myös houkuttaakseen paikalle uutta työvoimaa. Nopean teollisuuden kehittymisen johdosta ei jatkunut vuosina 1950 - 70 Virossa paikallista työvoimaa ja isot suoraan Moskovan alaisuudessa olevat tehtaat, joita Virossa oli monta, värpäsivät juuri asuntoja houkuttimina käyttäen töihin ihmisiä Venäjältä. Koska tällaisten yritysten johto koostui pääosin myös venäläisistä, niin suosittiin luonnollisesti maanmiehiään virolaisten sijasta. Ihmisten, jotka eivät olleet töissä yhdessäkään sellaisessa yrityksessä, kuten opettajat tai lääkärit, oli odotettava asuntoja vuosikausia. Näinollen uusia taloja nousi kymmeniä ja satoja, paikalliset toivoivat sinne oma asuntoa ja muutamat saivatkin, mutta vuosikausia kärsivällisesti jonottaneita ohittivat Venäjältä palkatut. Ei siis ihme, että he tunsivat itseään etuoikeutettujena, mutta virolaiset loukkaantuneina. Eräälle vastasaapuneelle nuorelle venäläiselle naiselle tarjottiin asuntoa vanhemmassa talossa, jossa puuttui kaukolämmitys. Tietoinen naistoveri, joka oli kuullut kaukolämmityksestä ja kylpyhuoneista siihen asti todennäköisesti vain huhuja, vastasi ylimielisesti: "Tämä antakaa virolaisillenne!" Näin ollen muuttui uusien asuinalueiden maine: niistä tuli venäläistämisen työkalu. Eivät olleet harvinaisia sellaisetkin tapaukset, jossa joku tietä kysyvä, juuri Venäjältä saapunut asuntoaan hakeava "spesialisti" johdatettiin oikean paikan sijasta jonnekin kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle kaatopaikalle.

Mustamäen alue rakennusvaiheessa

Öismäe ...

... Lasnamäe ...

... ja niiden rakentajat, venäläiset asiantuntijat, mainoskuvassa ...

... ja raskaan työpäivän jälkeen

Sittenkin oli myös paikallisilla asukkaille jätetty jonkinlainen mahdollisuus ratkaista asunto-ongelmansa. Heitä varten perustettiin niinsanottuja asunto-osuuskuntia. Täytyi vain liittyä johonkin sellaiseen ja rakennuttaa asunto maksamalla se omasta taskusta. Vaikka tämä oli huomattavasti kalliimpaa, monet käyttivät sellaista mahdollisuutta, varsinkin ne, jotka muuten olisivat joutuneet jonottamaan asuntoaan vuosikausia. Asuntoja jaettiin, kuten autoja ja muitakin tavaroita ammattiyhdistyksien kautta. Se, joka ei kuulunut mihinkään edunsaaja ryhmään, saattoi jäädäkin odottamaan. Asunto-osuuskunta takasi ainakin sen, että suhteellisen lyhyen ajan kuluessa asunto valmistui. Mutta verrattuna tavallisiin vuokra-asuntoihin siitä täytyi maksaa huomattavasti enemmän (vuokrat Neuvostoliitossa olivat todellakin halpoja). Lainaa myönnettiin valtion taholta 15 vuodeksi. Etuna oli, että nämä osuuskunnat koostuivat suureksi osin virolaisista. Maahanmuuttajat kun saivat vuokra-asuntonsa ilmaiseksi. Näiden talojen laadusta ei kannattanut edes puhua. Iskutyöna valmistuneet ja puolitaidottomien "spesialistien" kyhäämät betonilaatikot jättivät toivomisen varaa sekä ulko-, että sisäpuolelta.

Tunnetuksi tulivat erään suomalaisen sanat: "Jos ette olisi kertoneet, että tämä talo on valmistunut vasta hiljattain, olisin luullut, että se on rakennettu kauan ennen sotaa, eikä sodan jälkeen sitä ole peruskorjattu." Tässä tapauksessa pohjoismainen vieraamme erehtyi - ennen sotaa rakennetut talot olivat huomattavasti paremmassa kunnossa. Pieni näyte rakennuksen laadusta: meidän perheemme pienen kaksion seinille oli tapetti aivan kuin kaukaa heitetty ja ilmeisesti tarvittavan tapetin loppumisen takia komeili seinässä myös aivan erilaista tapettia. Tämän poistaminen seinistä ei aiheuttanut erityistä päänsärkyä. Siihen pystyi tämä käärepaperin kaltainen seinäkoriste itsenäisesti yhdessä silotteen kanssa jo muutaman kuukauden kuluttua. Ovista, sekä ikkunankehyksistä maali kuoriutui ensimmäisen lämmityskauden alkaessa. Kaikki ruuvit saranoissa olivat laitettu paikoille vasaraa käyttäen, joka ei tehnyt niiden poistamista lainkaan helpoksi. Lattialautojen välit olivat lautojen kuivuttua noin sentimetrin levyiset, joissa joku paha-aavistamaton naispuolinen vieras saattoi murtaa kengänkoron. Ilmastoinnin kanssa ei ollut myöskään ongelmia, vaikka siihen tarkoitetut ritilät olivat naulattuja suoraan lattialautojen päälle ilman minkäänlaisia reikiä niiden alla. Niitä ei tarvittukaan, sillä ikkunakehyksien raoista pääsi tuuli vapaasti asuntoon. Muuten - ensimmäisenä hommana muuttamisen jälkeen oli vessanpönttöjen puhdistaminen, sillä rakentajat olivat jättäneet sinne aika paljon todistuksia läsnäolostaan. Vettä talossa rakentamisen aikana kun ei ollut. Luonnolisesti ei ollut kukaan rakentajista vaivautunut siivoamaan, joten kaikki, mita tavallisesti jää jälkeen rakentamisen yhteydessä, komeili keskellä lattiaa. Tai nurkissa, riippuen rakentajan kekseliaisyydestä. Samalla oli talossamme tekemistä silloisen kuuluisan mestarin Ludvig Vammuksen viimeistelijöiden kanssa. Mestari Ludvigista sanottiin kunnioittavasti, että hän on sinut työn kanssa. Pelkkä ajatuskin siitä, että oli sellaisiakin mestareita, jotka teitittelivät työtä, puistattaa. Minkälaista jälkeä ne saattoivat saada aikaan? Kaiken lisäksi asunnoista ei löytynyt yhtäkään vaakasuorassa olevaa seinää, sillä vatupassi oli neuvostospesialisteille ilmeisesti tuntematon työkalu.

Esikuvallisen rakentajan kunniamerkki

"Minä olen, minä olen pioneeri,
kohta minusta tulee insinööri.
Insinööri ja spesialisti,
rakentaja-kommunisti ..."

Näin lauloi meidän rakastettu laulajamme Georg Ots lapsukaisille, jotka päättivät siitä, että rakentajan täytyy olla ensisijaisesti kommunisti ja vasta tämän jälkeen spesialisti. Usein tämä juuri näin päin olikin.

Kun asunto oli lopultakin valmis, sitä täytyi ruveta sisustamaan. Täytyy myöntää,että jonkinlaisia huonekaluja, eli ns. ylijäämätavaraa kaupoissa kuitenkin oli, mutta niitäkin täytyi jonottaa ja niiden valikoima oli hyvin pieni. Täten oli mahdollista arvata minkä tahansa huoneiston sisustus menemättä edes sisälle. Ero oli vain isäntäväen tyylitajussa, sillä asuntojen pienuus ei jättäny sisustamiselle paljon pelivaraa. Suureksi osin kovalla kiireellä ja huonolaatuisesta materiaalista valmistetut huonekalut näyttivät kaikkea muuta kuin kauniilta.

Klassinen koivuvanerilla päällystetty kaappi

Melkein välttämätön sohvapöytä, jota saattoi löytää joka asunnosta

Koska melkein kaikki nämä huonekalut on valmistettu puoliraa´asta materiaalista, ei ollut ihme, että ovet olivat kuivuttua kaarevat ja laatikot eivät liikkuneet. Taloudellisesti hieman kyvykkäämmät perheet tilasivat huonekaluja siihen erikoistuneistä yrityksistä. Tietenkin se oli kalliimpi, mutta etuna oli asunnon omaleimaisuus.

Seuraavaksi ongelmaksi muodostui puhelimen hankinta. Äitini ja monet muut jonottivat puhelinta vuosikausia siirtymättä kuitenkaan jonossa askeltakaan eteenpäin. Äitini, joka odotti puhelinta 16 vuotta, asui alueella, jossa mahdollisuudet puhelimen saamiseen olivat melkein olemattomat ja sitä paitsi aina löytyi jonottajien joukosta kaikenkarvaisia "ansioituneita", pääasiallisesti venäläisiä sotaveteraaneja, joille tämä tekniikan ihme annettiin muiden kustannuksella. Yksinäinen eläkeläinen ei kiinnostanut ketään.

Kuten puhelimista, oli puudetta myös televisioista, vaikka niitä tuotettiin varsin monessa paikassa Neuvostoliitossa. Yksi halutuin televisio oli aikoinaan Rekord. Tämä oli myös yksi ensimmäisiä, joka enemmän tai vähemmän muistutti ulkonäöltään telkkaria.. Sitä ennen kaupoissa tarjottiin vain isokokoista, mutta noin postikortin kokoisella kuvaruudulla varustettua KVN kaukonäkölaatikkoa, jonka eteen kävi tislatulla vedellä täytetty lasilinssi.

Televisio KVN-49

Televiso Rekord

Jonot kaupoissa, joista tunnetuin, oli Tallinnassa, Suur-Karja-kadulla sijaitseva myymälä, joka kantoi myös nimeä Rekord olivat valtavia. Ihmiset odottivat päiviä elävässä järjestyksessä. Kokeilimme onneamme mekin, mutta lopetimme pian. Koska myytävänä oli myös toinen televisio, pelti-laatikko nimeltä Zarja, niin ostettiinkin tämä. Tämä siksi, että siihen ei ollut halukkaita, eikä niitä tarvinnut jonottaa. Näin alkoikin meidän tutustumisemme kaukonäköön pärisevän kuvalaatikon kautta.

Peltikuorinen Zarja-2

Samassa olivat Neuvostoliiton tekniikan ihmeet varsin oikukkaat, jonka vuoksi asiantuntijoiden liike-elämä kukoisti. Erityisesti sen jälkeen, kun Suomen televisio aloitti lähetyksensä ja paikalliset telkkarit täytyi säätää ottamaan vastaan kuvia myös Neuvostoliiton pyhien rajojen ulkopuolelta.

Eräässä lastentarhassa Venäjällä hoitaja kertoi lapsille Neuvostoliitosta. Hän kertoi niille, miten elävät Neuvostoliiton lapset, miten niitä hoivataan, miten heidän vanhemmat elävät runsaudessa ja onnessa. Pieni Vanja alkoi yhtäkkiä katkerasti itkeä. Kun kasvattaja kysyi häneltä, miksi hän itkee, vastasi poika kyynelehtien: "Haluan myös Neuvostoliittoon!"

Aikuisten kanssa oli asia tietenkin hieman monimutkaisempi. Lapsille voi kertoa, mitä tahansa. Niitä voidaan olettaa uskovan kaikenlaista satua.

Neuvostoliitossa ei ollut propagandaministeriötä tämän nimen varsinaisessa merkityksessä, kuten Göbbelsin johtama laitos Natsi-Saksassa. Siihen ei ollut tarvettakaan, koska propagandaa harjoitti jokainen vähänkin isompi laitos etupäässä tietenkin media. Ihmisille yritettiin selvittää, missä määrin pitäisi Vasjan tai Mashan olla onnellisia, koska he asuvat sellaisessa satumaassa. Ja koska tippuva vesi voi murentaa kiven, voi myös jatkuvasti toistettava valhe muuttua näennäisesti todeksi. Juuri sitä toivoivatkin Neuvostoliiton väkevät. He jättivät huomiotta vain yhden pikkuseikka: kaunis tarina ja jokapäiväinen elämä eivät sopineet mitenkään yhteen. Kun kaikista medialähteistä kuului vain ison ja mahtavan Neuvostoliiton ylistystä, mutta todellisuus kuitenkin käänsi tämän kauniin sadun pään päälle, ei tarvinnut olla erityisen älykäs ymmärtääkseen totuuden. Ja tämä totuus oli tuskallista ja samassa surullista. Kukaan meistä ei siteerannut ruokajonossa seisten kuolemattomia runoja punaisesta kommunismin auringosta tai lukenut samanvärisiä iskulauseita talojen seiniltä. Valitettavasti meillä ei ollut rohkeutta toivoa jotakin muuttuvan tässä isossa piikkilangan ympäröimässä vankileirissä, joita nimitettiin Neuvostoliitoksi.

* * *

Laulava vallankumous

Virolaiset eivät ole koskaan tyytyneet olemaan vieraan vallan alaisia. Koko miehityksen ajan olemme tunteneet sydämissämme vapauden kaipuuta. Joskus hilja, joskus äänekkäämmin Viron kansa on tuonut ilmi mielipiteensä juuri sen verran, mitä on ollut mahdollista. Suurin osa kansasta ei ole koskaan omaksunut sille tyrkytettyä kommunistista ideologiaa, olipa tyrkyttäjä Moskovan tai Tallinnan puoluejohto. Enempään emme pystyneet. Kaikki muistavat hyvin, mitä tapahtui vuonna 1956 Unkarissa ja vuonna 1968 Tsekkoslovakiassa. Koska näissä tapauksissa oli kyseessä keskellä Eurooppaa sijaitsevat valtiot, tapahtumia uutisoitiin laajalti maailman tiedotusvälineissä. Kuka olisi kiinnittänyt huomiota yhden pienen maan vapaustaisteluun, joka oli silloisen Neuvostoliiton alueella ja kuului virallisesti Neuvostoliittoon? Moskovan demagogia on yleisesti tunnettu. Myös suurin vapaustaistelumme olisi Moskovan taholta tulkittu huligaaniseksi rauhan häiritsemiseksi, jonka kansan "älykkäämpi" osa olisi tuominnut jyrkästi. Juuri näin neuvostoliittolainen lehdistö kuvaili Unkarin kansannousua.

Kansan keskuudessa oli vastarinta saavuttanut 1980-luvun puolivälissä huippunsa. Kiitos, että Mihail Gorbatsovin lievennytyksessä oli jätetty meille pieni liikkumavara. Sitä käytettiin välittömästi ja näin syntyi "Laulava vallankumous", jonka lopputuloksena Viro saavutti lopultakin vapauden ja riippumattomuuden. 40 vuotta isännöineen valloittajan oli pakko pakata tavaransa ja poistua alakuloisesti samaa tietä, jota pitkin olivat isäntinä tulleet. Tällä kertaa päinvastaisessa suunnassa. Jo toista kertaa historiassa pieni Viro oli osoittanut itseään monta sata kertaa isommalle miehittäjälle sen todellisen paikan. Viron oli jälleen vapaa!

Maailma suhtautui tähän eri tavoin. Islanti, Latvia ja Liettua ovat valtioita, jotka tunnustivat heti Viron Tasavallan uudelleen syntymän. Suomen hallitus säilytti tunnetun varovaisuutensa suhteissa Venäjään ja suositteli Viroa tavoittelemaan itsenäisyyttä yhteisymmärryksessä Neuvostoliiton hallituksen kanssa, mikä oli luonnollisesti mahdotonta. Yhdysvaltain presidentti George Bush käyttäytyi varsin oudosti , joka vasta syyskuussa, kun Neuvostoliitto oli "lahjoittanut" Virolle itsenäisyyden, suostui tunnustamaan Viron Tasavallan itsenäisenä valtiona. USA oli kuitenkin aina sanoissaan kieltäytynyt hyväksymästä Baltian maiden miehitystä Neuvostoliiton taholta. Sanoilla on hyvä leikkiä, vaikka niillä eivät tarkoitetakaan mitään! Näin Yhdysvaltain presidentti toisti historiaa. Eli Yhdysvallat kieltäytyi tunnustamasta Viron Tasavaltaa myös vuonna 1918. Tammikuun 12. päivä 1918 vastasi Yhdysvaltain suurlähetystön virkailija meidän kansanedustajiemme Poskan ja Seljamaan esittämään pyyntöön, että Yhdysvallat tosin tunnustaa Viron itsenäisyyden, mutta vain siinä tapauksessa, että sillä olisi Venäjän kommunistisen johtokunnan suostumus. Hän väitti, koska tilanne Neuvosto Venäjällä on toistaiseksi epävakaa, niin Yhdysvaltojen on mahdotonta ottaa kantaa. Näin mainittu ammattimies vieritti taitavasti koko vastuun, jonka hänen edustamansa valtion olisi pitänyt ottaa.

Päätteeksi

Kun aloin kirjoittaa tarinaani, minulla ei ollut aavistustakaan, mitä sen pitäisi sisältää. Aluksi aioin kirjoittaa vain yksittäisistä episodeista, jotka olisivat kaikkein ominaisimmat Viron kansan elämässä. Mutta aihe vei minut mukaan ja silmieni eteen nousi yhä uusia ja uusia kuvia menneisyydestä, joita itse olen kokenut. Ikäisiäni jää vuosi vuodelta yhä vähemmäksi ja vähemmäksi. Ehkä joskus, vuosien kuluttua joku lukee niitä muistelmia ja kieltäytyy uskomasta, että jotain tällaista on voinut olla. Kuitenkin en ole keksinyt mitään omasta päästäni, vaan kirjoittanut siitä, mikä on todella tapahtunut. Sekä omien muistelmieni mukaan, että muualta kuultujen tarinoiden perusteella. Moni asia on jäänyt kertomatta. Kaikkia silloisia tapahtumia en pysty kuvailemaan yksityiskohtaisesti vaikkapa tilanpuutteen vuoksi, joita tämä sivusto asettaa. Varmaa on vain se, että ihminen, joka on asunut suurimman osan elämästään "neuvostoliittolaisessa paratiisissa", ei koskaan pysty myöhemmässä elämässä tunnustamaan kommunismia elämänmuotona.

Voidaan kysyä, oliko koko elämämme vain yksi kuoppainen tie ilman paljonpuhuttua valoa tunnelin toisessa päässä. Ei. Moni asia oli jopa paremmin järjestetty ja ihmisystävällisempi. On myös mahdollista, että ihmiset tunsivat vähemmän stressiä. Myöhemmässä vaiheessa ei ollut enää pelkoa tulevaisuudesta. Työttömyys oli tuntematon käsite, terveydenhoito ja koulutus olivat ilmaisia. Asuminen, niin hyvä tai huono kuin se olikin, oli kaikilla olemassa ja suhteellisen halpaa. Ruoka ei ollut kaikenlaisten kemikaalien saastuttama. Ihminen, joka halusi tehdä työtä ja pystyi sen tekemään, saattoi elää tyydyttävästi. Hänen oli vain pidettävä puolet suustansa kiinni ja olemaan ajattelematta sitä, että emme ole itsenäisen valtion kansalaisia, vaan kuulumme Moskovan alaisuuteen. Moskovan ohjeiden mukaisesti Viron kansan oli unohdettava alkuperänsä ja sulauduttava vähitellen Neuvostoliiton kansallisuuksien joukkoon. Sen täytyi menettää identiteettinsä, kansallistunteensa, kulttuurinsa. Juuri tämä oli asia, josta emme pystyneet antamaan periksi. Myötäjuoksijoita ja karrieristejä tietenkin löytyi, kuten niitä on jokaisen kansakunnan keskuudessa. Monet saavuttivat korkean aseman eivätkä tunteneet mitään tarvetta toisenlaiseen elämään. Oman hyvinvoinnin puolesta voi myydä kansallistunteen, omantunnon ja myös kansan. Mutta ne olivat vain yksittäisiä esimerkkejä. Suuremmalla osalla meistä oli edelleen sydämessä vapaudenkaipuu. Vapaus oli juuri se, jota ikävöitiin eniten. Vapaus on, tietenkin, suhteellinen. Meillä oli mahdollisuus matkustaa koko suuressa Neuvostoliitossa ilman erityisiä rajoituksia. Kävelemällä samaa tahtia hallituksen kanssa saattoi saavuttaa hyväksynnän korkeammalta taholta. Mutta kansallistunnettamme emme pystyneet myymään. Emme voineet samaistaa itseämme homo sovieticukseen, emmekä edes halunneet sitä. Olimme sydämessämme virolaiset ja halusimme pitää itseämme sellaisina. Laulujuhlat olivat meille ilmaisuvälineinä. Näinä päivinä olimme virolaisia. Todellisia. Vihdoinkin! Vaikka tiesimme - sunnuntait ovat kohta ohi ja edessä odottaa taas arki.

Takaisin kotisivulle