Punatähden varjossa

Tiesittekõ, että sadan kommunistin joukossa on 39 huijaria, 60 aasia ja vain yksi oikeaoppinen kommunisti?

Elämä, kuin komedia

Vladimir II - Vladimir Putin

* * *

Leninin aikakausi oli kuin tunnelissa - ympärillä pimeys, vain takana valo. Stalinin aikakausi oli kuin bussissa - yksi johtaa, puolet istuvat,
toinen puoli vapisee. Hrushtshovin ja Bulganinin aikakausi oli kuin
lentokoneessa - kaksi johtaa, muut oksentavat. Hrushtshovin aikakausi oli kuin sirkuksessa - yksi puhuu, muut nauravat.Brezhnevin aikakausi oli kuin ikävystyttävissä elokuvissa - kaikki odottavat elokuvan päättymistä.

Stalinin kuoleman jälkeen maaliskuussa vuonna 1953 elämä muuttui hieman vapaammaksi. Enää ei tarvinnut pelätä jokaisen satunnaisen ilmiannon seurauksia. Muttei vielä voinut puhua vapaudesta sanan varsinaisessa merkityksessä. Edelleen "ison veljen" tarkkaavainen silmä valvoi "fasistisesti" ajattelevien balttialaisten tekemisiä. Ja vaikkakin öiset nyrkiniskut ulko-oviin olivat jääneet historiaan, suhteellisen tuoreet kokemukset eivät unohtuneet heti. Mutta ihmisille on ominaista sopeutua. Viron kansa on siinä suhteessa saanut mainion koulutuksen. Meidän on täytynyt elää ja työskennellä monenlaisten hallitusten alaisina.

Silloinen elämämme ei tarjonnut pelkästään traagisia muistoja, vaan myös jokseenkin koomisia tapahtumia. Joukossa oli suorastaan vitsikkäitäkin. Vitsejä niistä syntyikin. Ja kummallista kyllä, kaikkein hallituksenvastaisempia kertoivat juuri venäläiset itse, varsinkin pietariläiset ja moskovalaiset. Totta, tämä komedia ei naurattanut ihmisiä, joiden oli osallistuttava siihen farssiin.

Oikean neuvostoliittolaisen kansalaisen oli elettävä jatkuvassa propagandan ristitulessa, jotta hän ei unohtaisi meidän ison kotimaamme ennennäkemättömiä saavutuksia, sekä kapitalistisen maailman sudenmoraalia, joka jatkuvasti ukasi särkeä Suuren Sosialistisen Lokakuun Vallankumouksen jälleenrakennusta. Mistä sitten maailman kaikkein vapaammassa valtakunnassa asuva kansalainen sai yhteiskunnallisen tietonsa? Lähteinä olivat sanomalehdet, agitaatio sekä radiosta kuultava propaganda.

"Toveri Rabinovitsh, luetteko sanomalehtiä?"

"Tietenkin minä luen. Miten minä muuten tietäisin, kuinka hyvä elämämme on?"

Neuvostiliiton johtavina sanomalehtinä olivat "Pravda" (Totuus) ja "Izvestija" (Ilmoitukset). Koska totuudella on usein taipumus olla subjektiivinen, niin oli arvattavissa, kenen totuutta "Pravda" julkaisi. Käsityksen siitä sai jo lehden otsikosta, jossa oli sanottu, että kyseessä on kommunistisen puolueen äänitorvi.

Pravda vuodelta 1921

Kun ensimmäisten sanomalehtien etusivua "koristaa" vain Vladimir Leninin kaljupää, niin myöhemmät julkaisut voivat ylpeillä jo Leninin kunniamerkeillä. Maailmassa ei ole tainnut vielä kukaan tervejärkinen palkita sanomalehtiä kunniamerkeillä, kuten tehtiin Neuvostoliitossa. Mutta siellähän ei ole tervejärkisiä!

Pravda vuodelta 2008

Astetta heikompi oli sanomalehti "Izvestija", koska sen oli onnistunut keräämään vain yksi suhteellisen pieniarvoinen hely - Työpunalipun kunniamerkki. Sisällöltään ne kopioivat toisiaan. Kansan keskuudessa kiersi vitsi: Pravda jest - izvestii netu, izvestija jest - pravdö netu! Eli suomeksi: totuus on - ei ole ilmoitusta, ilmoitukset ovat - ei ole totuutta.

Izvestia vuodelta 1959

Vironkieliset sanomalehdet seurasivat uskollisina "isompia veljiään". Muuta mahdollisuutta ei olisi ollutkaan. Ainoa ero oli, ettei niitä ollut kukaan pitänyt kunniamerkkien arvoisina. Joka oli myös täysin luonnollista. Olivathan nämä sanomalehdet venäläisten mielestä jopa epäilyttäviä, sillä ne oli kirjoitettu "nemetskimi bukvami" - saksalaisilla aakkosilla.

Tavallisesti saimme lukea vasta sanomalehdistä, että elämämme oli hyvä ja onnellinen. O

huet, vain neljää sivua käsittävät sanomalehdet pauhasivat siitä joka päivä. Tietenkin, jos kukaan viitsi lukea siitä. Kaikki sanomalehdet olivat laadittuja saman mallin mukaan. Yläreunassa kaikissa niissä komeili kommunistisen puolueen tunnuslause: Kaikkien maiden työtätekevät kansat, liittykää yhteen! Etusivulla leventeli suuri, tavallisesti puoli sivua käsittävä pääkirjoitus. Tämä koostui ontoista, kuluneista korulauseista, joiden ainoa päämäärä oli tehdä lukijalle selväksi, kuinka kaunista on elämä Neuvostoliitossa. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tämä jäi lukematta.

Näyte virolaisesta sanomalehdestä Kansan ääni.
Pääkirjoitus sanoo: Viron kansan suurin toive täyttyi!
Olemme suuren sosialistisen kotimaan täysivaltaisia kansalaisia.

Toisella sivulla kerrottiin työsaavutuksista koko Neuvostoliitossa Viro tietenkin mukaan lukien. Jos kaikki ne tarinat olisivat olleet puoleksikaan totta, niin koko länsimaailma olisi jäänyt auttamattomasti toiseksi teollisuustuotannossa. Usein oli lisätty myös kuvia "kommunistisen työn sankareista", jotka esiintyivät koneittensa vieressä niin luonnottomissa asennoissa, että niitä nähtyään joka työnsuojeluasiamies olisi nostanut kovan metelin.

Kolmas sivu oli urheilua varten. Siitä voi lukea pääasiallisesti neuvostourheilijoiden saavutuksista. Sattui niinkin, että jos joku "meikäläinen" oli voittanut kolmannen sijan (voi kauhistus), niin lukija etsi turhaan, ketkä tulivat ensimmäiseksi ja toiseksi. Jos sattumalta jossakin ulkomailla kilpaillessa neuvostourheilijat sattuivat jäämään ilman mitalia, niin tapahtumaa seurasi pitkä selostus niistä "objektiivisista" syistä. Niiden joukossa epäsuotuiset ilmatieteelliset olosuhteet, sekä ulkomaisten tuomareitten puolueellinen toiminta ei olleet läheskään viimeisellä sijalla. Esimerkiksi kun neuvostoliittolainen jalkapallojoukkue hävisi Tanskalle vuonna 1979, esitettiin mitä fantastisempia puolustuspuheita. Syynä oli kuulemma ollut aurinko, joka sokaisi pelaajien näkökentän. Ottiko kukaan niitä puolustuspuheita toteesta? Vaikea sanoa. Totta, urheilu siihenastisessa Neuvostoliitossa oli korkealla tasolla, mutta koska urheilu liittyi ainakin siinä valtiossa hyvin tiiviisti politiikkaan ja sai valtavasti tuke valtiolta, niin syy on ymmärrettävä.

Sanomalehden viimeisellä sivulla oli sitten uskottavimpia uutisia. Radio-ohjelmia (joita voi uskoa), säätiedotus (jota ei ollut pakko uskoa) ja kuolinilmoitukset. Aikaisempina vuosina siinä olivat myös pakolliset avioeroilmoitukset. Oli muutamia muitakin paikallisia ilmoituksia. Yleensä lehden lukemiseen ei kulunut neljännestuntia enempää. Hieman erilaisia olivat lehdet vain kahtena päivänä vuodessa, huhtikuun viimeisellä viikolla, sekä marraskuun ensimmäisellä viikolla, jolloin lehdessä julkaistiin kymmeniä niin sanottuja puolueen iskulauseita, joita sitten huudettiin kovaäänisestä puolueen ja hallituksen korokkeelta ohimarssiville ihmisille juhlakulkueen aikana. Näinä päivinä voi sanomalehden heittää aukaisemattomana roskikseen, sillä mitää lukemisen arvoista niissä ei ollut.

Virolainen kirjailija Jüri Tuulik oli aivan oikeassa sanoessa: "Kansa, joka kirjoittaa ja puhuu sellaista kieltä, tulee pikkuhilja vajaaälyiseksi, sillä hän ei saa sanoa, mitä hän todella ajattelee."

Yhtään parempia eivät olleet myöskään aikakauslehdet. Sisällöltään jopa asialliset artikkelit olivat puetut äitelään kommunismin kehumiseen, joka muutti niiden lukemisen vastenmieliseksi. Aikakauslehden "Eesti naine" 1949. kesäkuun numerosta voi lukea: "Taistelu kommunistisen tietoisuuden noususta, kommunistisen moraalin korkeiden periaatteiden käyttöön ottamisesta Neuvostoliiton ihmisten elämässä ja toiminnassa on olennainen osa kommunistisen yhteiskunnan rakentamisessa. ..." Jos koko tämä propagandistinen sanatulva jätetään pois, niin artikkelissa kerrottiin lasten kesäleireistä! Samalla lailla alkoivat yleensä kaikki artikkelit, ruokareseptit lukuun ottamatta. Muuten, tämä aikakauslehti ei jäänyt pitkäksi aikaa "Eesti naiseksi", vaan muuttui pian "Neuvostoliiton naiseksi".

Aikakauslehti vuodesta 1949

Sama aikakauslehti, mutta vuosiluku onkin 1955. Ei mitään Eestin naista! Kaikkihan me olemme Neuvstoliiton naisia.

Myös kaikkien muiden kirjallisten julkaisujen täytyi olla propagandistisia. Jopa sellainen epäpoliittinen tuote, kuten kalenteri oli puettu punaiseen, ollen "sisällöltä sosialistinen, muotolta kansallinen", jos joku ylipäätänsä ymmärsi, mitä sellainen ilmaisu tarkoitti.

Kalenterin keskellä komeilee runo:
Neuvostoelämä, syki mahtavalla vauhdilla,
tuo onnea kansalle me ahkera työ!

Myös nuorempi sukupolvi ei jäänyt unholaan. Koska oli jokseenkin varma, että huvinhaluisessä iässä olevat kumpaakin sukupuolta edustavat nuoret tuskin vaivautuvat lukemaan niitä mahtipontisia, aikuisille tarkoitettuja pääkirjoituksia (sitä eivät tehneet aikuiset itsekään), niin lapsia piti lähestyä toisella tavalla. Heitä varten oli oma lukemisto. Nuoremmille sanomalehti Säde (Kipinä) ...

... ja hieman vanhemmille aikakauslehti Pioneer

Sinänsä ei ollut kumpikaan julkaisu huono, jos ne oli puhdistettin ennen lukemista punaisesta kastikkeesta, jonka kera niitä tarjoiltiin. Tämä koskee erityisesti aikakauslehteä Pioneer, joissa kussakin numerossa julkaistiin useita käsityöopetuksia. Monet automallit ja lennokit valmistuivat minulla juuri tämän aikakauslehden ansiosta ja monet hyödylliset tiedot ovat peräisin sieltä. Mutta taito jättää vaille huomiota tarpeeton punainen propaganda oli meillä jo lapsuudessa varsin hyvin kehittynyt.

Kun kaikkien taiteen eri muotojen oli kannettava kortensa kekoon kommunismin ylistämiseksi, niin eihän elokuvateollisuudenkaan sopinut jäädä sivustakatsojaksi. Tämän teollisuuden lippulaivana oli tietenkin studio Mosfilm. Sadat tuhannet metrit filminauhaa yrittivät sankarillisesti muuttaa mustaa valkoiseksi ja valkoista mustaksi. Venäjällä tämä yritys taisi epäilemättä onnistuakin, mutta oliko näin myös Baltian maissa? Vielä liian tuoreena oli ihmisillä muistissa menneisyys, jota nyt haluttiin esittää erilaiselta, ja nykyhetki, joka väkisin toi ihmisten silmien eteen surullisen todellisuuden. Erilaisen, kuin elokuvateattereissa. Pikkupojat sen sijaan puhuivat keskenään innoissaan juuri katsomasta sotaelokuvasta. Täysin luonnollista, sillä jännitys, joka näissä elokuvissa tarjottiin, tehoaa jokaiseen miehenalkuun.

Mistä sitten kertoivat silloiset kuolemattomat taideteokset? Ennenkaikkea tietysti "meidän" armeijamme voittamattomuudesta. Eivät olleet harvinaisia sellaisetkin elokuvat, joissa yksi Neuvostoliiton sotilas taistelee menestyksekkäästi koko saksalaista divisioona vastaan ja jos ei tule voittajaksi, niin ainakin tuhoaa suuremman osan siitä. Toisena sankarina esiintyi Neuvostoliiton sankarilentäjä, joka ei yksinkään epäröi hyökata parinkymmenen viholliskoneen kimppuun ja ampua niistä alas vähintäänkin puolet, ja sitten kuolemanhalveksivasti suunnata palavan lentokoneensa johonkin tärkeään maanpäällisen kohteeseen vihollislinjojen takana ja kuolla huutaen: "Kotimaamme puolesta, Stalinin puolesta!" Tällaisia kyyneleitä (ja salattua naurua) aiheuttavaa "taidetta" valmistettiin suorastaan urakalla. Niitä katsoessa täytyi vain ihmetellä, miksi sota Neuvostoliiton sotaväen sankarillisuudesta huolimatta kesti niin kauan. Vihollisen muoto näissä elokuvissa oli suorastaan äärimmilleen karikoidu. Kömpelöitä, avuttomia, ajattelukyvyttömiä - olivatko todellakin sellaisia ne saksalaiset sotilaat, joiden edessä iivanat sodan ensimmäisenä vuonna pää kolmantena jalkana pakenivat? Vasta huomattavasti myöhempinä vuosina alkoi saksalaistenkin sotilaiden muoto elokuvissa saada realistisempia piirteitä. Hyvin usein esittivät niissä saksalaisia upseereita virolaiset tai latvialaiset näyttelijät.

Muut, siviilielämästä kertovat elokuvat noudattivat suurin piirtein samaa linjaa. Aiheena oli klassinen taistelu hyvän ja pahan välillä. Hyvän oli tietysti aina voitettava, kuten amerikalaisissakin elokuvissa. Elokuvan toiminta saattoi tapahtua jossakin kolhoosissa, tehtaalla tai missä tahansa laitoksessa ja kyseessä piti olla vanha ajatusmaailmaan kiinnittynyt puheenjohtajaa, jota rupeaa vastustamaan vastasaapunut, mutta edistyksellisiä (kommunistisia) periaatteita täyteenahdettu nuori spesialisti. Läpi koko kaksi tuntia kestävän elokuvan jatkuvan konfliktin tulos ilmenee elokuvan lopussa, jossa nuori tulokas juhlii voittoansa vastustajan yli. Korkeat ajatukset olivat jälleen kerran voittaneet. Höysteeksi voitiin lisätä joku naishahmokin, joka nuoren spesialistin vaikutuksesta lopulta omaksuu täysin ylevät kommunismin periaatteet.

Lenfilm

Viron elokuvataide kärsi miehityksen alkuvuosina vaikean kriisin. Ensimmäiset elokuvamme valmistuivat Leningradin elokuvastudiossa Lenfilm. Lähtökohdaksi otettiin kommunismin ideoita pursuavat elokuvakäsikirjoitukset. Yksi tällainen oli August Jakobsonin kertomukseen perustuva Elämä sitadellissa, jossa esitettiin ihmisen muuttumista kommunismin olosuhteissa. Punaisen hovikirjailijan Hans Leberechtin Valo Koordissa oli yksi osoitus, johon voi päätyä todellisesta elämästä täysin tietämätön punakirjailija. Tämä oli läpeensä propagandistinen elokuva maatalouden uudelleensyntymisestä ja kolhoosien käyttöönotosta sodanjälkeisessä Virossa, jolla ei ollut mitään yhteistä todellisuuden kanssa. Tämä oli punainen juliste sen ilmeikkäämmässä muodossa. Idän tuoma, meille täysin käsittämätön kolhoosijärjestelmä tuo onnea sekä palvelijattarelle, mäkitupalaiselle, että keskiluokkaan kuuluvalle! Epäilevä tulee toisiin ajatuksiin vieraillessä neuvostoliittolaisessa mallikolhoosissa (mistähän sellainen mahtoi löytyä?) Uutta järjestelmää vastustavat vain suurmaanomistajat sekä metsissä neuvostoliittoa vastaan taistelevat ns. metsäveljet.

Koko tämä elokuva vaikutti tragikomedialta, jota myös katsojat hyvin tajusivat.

Olisi väärin sanoa, että Neuvostoliiton elokuvahistoriassa tuotettiin vain roskaelokuvia. Ennen sotaa valmistuneet elokuvat olivat eräänlaisia hittejä, koska venäläiset ohjaajat osasivat näyttää venäläistä elämää juuri sellaisena, kuin se todellisuudessa oli, yhdessä tämän varjopuoliensa kanssa. Tietenkin niitä täytyi höystää hyppysellisellä patriotismia, jotta korkea komissio, josta riippui, hyväksytäänkö elokuva esitettäväksi, suostui siihen. Hyvänä esimerkkinä on kuuluisa venäläinen komedia Volga, Volga, jota ei voi tänäpäivänäkään katsoa nauramatta.!

Kuva elokuvasta Volga, Volga

Edistykselliset ohjaajat joutuivat esittämään viestinsä rivien välissä, joka jäi huomaamatta monille, mutta joista melko monet ymmärsivät. Monet elokuvat, jotka liiallisen suorasukaisuutensa takia joutuivat sensuurin hammaspyörien väliin, jäivät hyllylle. Ei ollut kovin harvinaista, että ohjaaja sai palkkioksi ilmaisen Siperian-matkan

Puhuja salille: "Meidän suuren Neuvostoliiton uusi mahtava saavutus - A kaupungissa avattiin uusi sähkövoimala." Ääni salista: "Kävin siellä vasta eilen. Siellä ei ole minkäänlaista sähkövoimalaa." Puhuja jatkaa: "Kaupunkiin B rakennettiin suuri kemiallinen tehdas...". Sama ääni salista: "Olin siellä viime viikolla. Ei ole siellä minkäänlaista kemiallista tehdasta." Puhuja nostaa katseensa papereista ja sanoo ankarasti: "Matkustamisen sijasta teidän pitäisi lukea sanomalehtiä, kunnioitettu toveri."

Sanotaan, että kaikki vitsit saavat alkuunsa todellisesta elämästä. Neuvostoliitossa toimi koko propagandistisen lehdistön ohella myös toisinajatteleva sanomalehti Nedelja (Viikko), jonka toimittaja ei pelännyt julkaista varsin kompromettoivia artikkeleita. En tiedä, oliko tuo alussa oleva vitsi peräisin siitä tapahtumasta, vai oliko sellaisia tapahtumia monta. Nedelja nimittäin julkaisi tarinan erääseen Siperian kaupunkiin rakennettavasta isosta tehtaasta. Rakennustyöt olivat kestäneet monta vuotta, materiaaleja oli lähetetty tarvittava määrä, palkat sekä palkkiot oli maksettu. Tehtaan käynnistämiseen oli enää muutama kuukausi, kun Moskovasta lähetettiin sinne lopulta korkea komissio tutustumaan uuteen tehtaaseen ja tämän työntekijöihin. Korkea-arvoiset toverit saapuivat kaupunkiin, jossa tehtaan oli määrä sijaita. Mutta voihan surkeutta! Kukaan paikallisista asukkaista ei osannut neuvoa tietä tehtaaseen. Vieläkin enemmän. He eivät olleet edes kuulleet koko tehtaasta. Oletettavan tehtaan oletettavassa sijaintipaikassa levittäytyi autio maa vailla minkäänlaista ihmiskäden jälkeä. Vitsikö? Ei olleenkaan. Sanomalehdessä oli kerrottu tämän "fanttomitehtaan" tarkka sijainti sekä kaupungin nimi.

Mitä tapahtui tämän jälkeen, sen voi vain arvailla. Ehkä tämäkin tapaus painettiin villaisella, kuten niin monet muutkin tätä ennen ja tämän jälkeen.

* * *

Neuvostoliitossa ei koskaan julkaistu sanomalehdissä, eikä muissakaan tietotusvälineissä ilmoituksia mistään onnettomuuksista. Niitä kun ei näköjään tapahtunutkaan Neuvostoliitossa. Vuonna 1966 tapahtui kuitenkin Uzbekistanin pääkaupungissa Tashkentissa voimakas maanjäristys, joka tuhosi lähes 30% koko kaupungista. Kummallista kyllä, mutta kuolemantapauksia tämä luonnonmullistuma ei aiheuttanutkaan. Ainakin lehdissä julkaistujen ilmoitusten perusteella. Sen sijan kerrottiin, miten lemmikkieläimet, tajuten katastrofin etukäteen, herättivät isäntäväkensä välittömästi ennen uhkaa pelastaen näin ollen heidät varmaalta kuolemalta. Erittäin kaunis tarina, joka ansaitsisi maailman parhaiden sadunkertojien palkinnon. Entä miten kävi niille perheille, joilla ei ollut lemmikkieläimiä? Saattoi vain ihmetteli, miksi lemmikit muualla maailmassa ei ole vielä osoittaneet tällaista älykkyyttä. Todellisuus oli valitettavasti kaikkea muuta kuin kaunis. Aikaisemmin, vuonna 1948 tapahtunut katastrofi - Ashhabadin maanjäristys jäi maailman silmissä huomiotta kiitos tiedotusvälineiden puuttumiseen. Näin jäi ihmiskunnalle kertomatta, oliko jo silloin neuvostoliittolaisilla lemmikkieläimillä yhtä hyvin kehittynyt tietoisuus, kuten parikymmentä vuotta myöhemmin.

Tshernobylin ydinvoimalassa 26. huhtikuuta 1986 tapahtunut katastrofi on ihmisillä vielä tuoreessa muistissa. Myös sen olisi Neuvostoliiton hallitus mielellään painanut villaisella, mutta valitettavasti se ei ollut enää tapahtueen maailmanlaajuisuutta huomioon ottaen mahdollista. Silti pyrittiin

alussa paikallisessa mediassa sen ulottuvuutta kaiketi vähentämään. Kerrottiin vain suhteellisen pienestä onnettomuudesta, jonka tulos ei ole vaaraksi lähistöllä asuville ihmisille. Tämä tieto oli tarkoitettu todella vain paikallisille asukkaille, koska niillä ei ollut nimittäin mitään muuta tietoa tapahtuneesta. Virossa asia tuli ilmi Suomen television välityksellä jo ennen kuin Moskova oli sallinut julkaista jonkinlaisen informaatiomurusen tapahtuneesta.

Neuvostoliitto on aina yrittänyt väittää, että heidän valtiossaan ei ole rikollisuutta. Saman hengenvetoon todetaan, että tässä valtiossa ei ole myöskään luonto- eikä muita katastroofeja. Uskokoon, ken haluaa!

* * *

Iskulauseiden runsaus on ensimmäinen asia, joka pistää silmään missä tahansa kommunistisessa valtiossa. Näyttäisi, kuin isot puoluepamput eivät uskoisi pelkästään puhutun sanan tehoavan tavalliseen kansaan, ellei siihen ole lisätty havainnollista agitaatiota kaikenlaisten iskulauseiden muodossa. Viisikymmenluvun alussa Korean kriisin aikana kaikki Tallinnan bussit ja ehkä muutkin ajoivat isot varoitukset katoilla: "Kädet pois Koreasta!", jonka vanhemmat ihmiset ymmärsivät virheellisesti, kun lukivat "Kädet pois koirasta!". Kun otetaan huomioon, että Neuvostoliiton raja oli siihen aikaan hyvin tarkasti suljettu ja vartioitu, on todella melko vaikeaa uskoa, että Yhdysvalloista olisi joku tuosta sodasta vastaava vahingossa eksynyt tänne opiskelemaan viron kieltä ja luettuaan liikenneministeriön uhkaavan vaatimuksen, päättänyt sotatoimet Koreassa. Koska sota kuitenkin jatkui, jäi epäselväksi, kenelle tuo uhkavaatimus oli tarkoitettu.

Kaikenlaiset punakankaat eläköön huutoineen Neuvostoliiton vallalle, kommunistiselle puolueelle ja ennen kaikkea meidän suurelle johtajalle ja opettajalle (kuka kulloinkin sattui olemaan) olivat tavallisia. Eli toisin sanoen: suurin osa kommunismin veturin höyrystä kului vihellykseen. Ajamiseen sitä jäi joskus melko vähän. Aina tähän päivään saakka on säilynyt iskulause "Au tööle!" (Kunnia työlle) entisen trikootehtaan päärakennuksen seinällä Tallinnassa Tarton maantiellä, kuin muistutuksena menneiltä ajoilta. Sinänsä täysin järkevä kehotus, vaikka nimenomaan työ oli Neuvostoliitossa se, jota huomioitiin kaikkein vähiten.

Siltä varalta, että joku poliittisesti valveutumaton ihminen saattoi jättää lukematta iskulauseet, oli kaikkialle Neuvostoliiton kaupunkeihin asennettu kovaäänisiä, jotka aloittivat rummuttavan ohjelmansa Neuvostoliiton kansallislaululla aamuisin kello 6. Halusit tai et, niin jouduit kuuntelemaan silti. Näin nämä tötteröt lähettivät radion ohjelmistoa koko päivän, päättäen työpäivänsä iltaisin taas kansallislaululla. Sellaisen melulähteen läheisyyteen asumaan joutuneet ihmiset saattoivat olla kuollakseen kyllästyneitä.

Kolhoosikylään - sähkö ja radio!

Onneksi tämä audiopropaganda ei kestänyt kauan. Muutaman vuoden kuluttua se lopetettiin, mutta kaiuttimet saivat jäädä vielä pitkäksi aikaa paikalleen, sillä juhlakulkueitten aikana 1. toukokuuta ja 7. marraskuuta ne otettiin uudelleen käyttöön, tällä kertaa iskulauseiden huutamiseksi. Näiden kovaäänisten pistorasiat olivat pakollisia myös asuintaloissa. Linjat kulkivat talosta taloon, muistuttaen hämähäkinseittiä. Vielä vuonna 1970 valmistuneissa rakennuksissa kovaäänisille tarkoitettu pistorasia oli jokaisessa asunnossa, vaikka kukaan asukkaista niitä ei käyttänyt Satuin kerran kattoremontin aikana katkaisemaan yhden langan. Seuraavana päivänä se oli korjattu. Näin tärkeänä näiden linjojen olemassaoloa pidettiin.

* * *

Jumala loi kolme ominaisuutta: rehellisyyden, viisauden ja puolueeseen kuulumisen. Mutta kenellekään hän ei antanut enemmän kuin kaksi ominaisuutta. Joten jos ihminen on viisas ja rehellinen, hän ei kuulu puolueeseen. Jos hän on rehellinen ja kuuluu puolueeseen, niin hän ei ole viisas. Jos hän on viisas ja kuuluu puolueeseen, niin hän ei ole rehellinen.

Tietenkin johdettiin koko liittotasavaltojen (niitä oli yhteensä 15 Karjalan SNT-n autonoomiseksi muuttumisen jälkeen) elämää ja toimintaa Moskovasta käsin. Kun Moskovassa hymyiltiin, niin liittotasavaltioiden hallituksien oli myös hymyiltävä. Jos Moskovassa päätettiin olla hengittämättä kolme minuuttia, niin liittotasavaltioiden hallitukset mieluummin tukehtuivat, kuin vetivät keuhkot täyteen ilmaa. Moskovan päätökset olivat aina lopullisia.

Niin päätettiin Moskovassa, että jokaisen neuvostoliittolaisen työntekijän on osallistuttava ns. sosialistiseen kilpailuun ja otettava samalla itselleen sosialistisia velvoitteita. Tämä kaikki tapahtui tietenkin vain paperilla. Paperi oli Neuvostoliitossa kaikkivoipa. Sen päällä rakennettiin tehtaita, sillä täytettiin ja ylitettiin suunnitelmia, sillä peiteltiin todellisia puutteita.

Sosialistinen kilpailu oli pääasiallisesti mahtipontisella tavalla laadittu lupaus työskennellä ilman häviöitä ja tuottaa vain laatua jne. Toisin sanoin samaa, kuin koira sitoutuisi haukkumaan eli siis tekemään sitä, mitä se luonnostaan muutenkin tekee. Niitä sitoumuksia täytyi esittää joka vuoden alussa ja niiden esittämistä vaadittiin varsin ankarasti. Aluksi sitoumus oli kirjoitettu tavalliselle paperiarkille, myöhemmin otettiin käyttöön painetut lomakkeet, jotka olivat koristettuja kaikenlaisilla iskulauseilla ja muilla asiaankuuluvilla koristeilla. Sitä, täyttikö kukaan kerran otettuja lupauksia ja sitoumuksia, ei tarkastanut kukaan. Eikä siihen ollut minkäänlaista tarvettakaan, sillä kaikki tiesivät muutenkin, että tekemisissä oltiin taas kerran farssin kanssa.

Hyvänä esimerkkinä oli erään kollegamme lupaus lopettaa tupakanpoltto työn laadun parantamiseksi. Suureksi osin pilkanteoksi tarkoitettu lupaus ei herättänyt ainuttakaan vastaväitettä johtokunnassa. Kirjoittiko sama johtokunta omatkin sitoumuksensa, en tiedä. Todennäköisesti se oli tekemisissä vain työläisille tarkoitettujen edesottamusten kanssa. Uskon, että monet ikäiseni ja hieman nuoremmatkin muistavat kymmeniä sellaisia koomisia tapahtumia.

Samoin oli ns. rationalisoimisen kanssa. Kaikkien työläisten oli kuuluttava Rationalisoijien ja Keksijöiden Liittoon, jonka yhteydessä täytyi tietenkin myös maksaa jäsenmaksuja. Rationalisointiehdotuksien esittäminen ei ollut pakollista, mutta ei ollut kiellettykään. Tämän tuloksena mentiin joskus aivan naurettaviin liiallisuuksiin. Niinpä eräs osaston mestari esitti ehdotuksen käyttää käsien pesuun vihreätä saippuaa. Ehdotus luokiteltiin tietenkin rationalisointiin! Hieman myöhemmin sama herra esitti uuden ehdotuksen luopua käyttämästä vihreätä saippuaa, sillä pitemmän päälle se vahingoitti ihoa. Taas rationalisointi! Valitettavasti sellaiset typeryydet eivät olleet suinkaan ainoita. Niistä jopa maksettiin palkkioita. Olen itsekin ansainnut palkkion muutaman kerran, vaikkakin hiukan asiallisemmista ehdotuksista. Kaikki nämä ehdotukset, joskus jopa hyödyllisetkin, jäivät tavallisesti vain paperille.

Lenin osoitti, miten voi johtaa, Stalin osoitti, miten täytyy johtaa.
Hrushtshov osoitti, että joka typerys pystyy johtamaan.
Brezhnev osoitti, ettei joka typerys pysty johtamaan.

Nikita Hrushtshov

Puolue julistaa juhlallisesti: nykyinen sukupolvi tulee

elämään kommunismin aikakaudella!

Ei! Tämä ei ole seuraavan vitsin alkulause. Juuri sellaisia julisteita riippui kaikkialla Neuvostoliiton alueella vuonna 1963. Oliko Kommunistinen Puolue, jonka etunenässä seisoi Nikita Hrushtshov, menettänyt täydellisesti todellisuudentajunsa? Hyvin mahdollista. Talousvaikeuksissa kamppailevalle Neuvostoliitolle mikään muu suunnitelma ei olisi ollut niin mahdotonta toteuttaa, kuin tällaisen maanpäällisen paratiisin luominen. Kommunismin ensimmäinen aste olisivat olleet ilmaiset saunat ja ilmainen kaupunkiliikenne. Jos palauttaa mieleen kommunismin perusidean: Jokaiselle hänen tarpeittensa mukaan, jokaiselta hänen kykyjensä mukaan, niin ilmainen hygienia- ja liikennepalvelu ei olisi pystyinyt viemään heikosti taloudellisesti toimentulevaa suurvaltiota maanpäälliseen autuuteen. Idea sellaisesta valtiosta ei ole epäilemättä uusi. Muistakaamme entisaikojen täydellistä valtiota Utopiaa, joka on tunnettu Thomas More`n teoksesta "De Optimo Reipublicae Statu deque Nova Insula Utopia" julkaistu jo niinkin aikaisin, kuin vuonna 1516. Jotenkin hyvin samankaltaisia tuntuvat olevan Thomas More`n sekä kommunistien periaatteet. Vaikka Sir Thomas More`n periaatteet jäivät suureksi osin kaunokirjallisuuden ja mielikuvituksen tasolle, kuitenkin kommunistiset kabinettitiedemiehet jopa uskoivat, että sellaisen valtion olemassaolo on täysin mahdollista. Luoda sellainen yhteiskunta, jossa jokaisella olisi hänen tarpeittensa mukaan ...? Sellainen saattoi olla venäläisestä sadusta tunnetun uunilla lojuavan vajaaälyisen Iivanan unelma. Sellainen sairas ajatus oli tähän asti ollut ominaista vaan Marxile ja Leninille, nyt sitten myös Hrushtshoville! Hrushtshov lupasi kansalle puurovuoria, mutta kansa jonotti tuntikausia voidakseen ostaa tulitikkuja ja suolaa.

Kansan keskuudessa tällä lupauksella oli kuitenkin ironinen vivahde, sillä puolueen vakuuttelun mukaan kommunismin piti häämöttää jo horisontissa. Valitettavasti taivaanrannalla on sellainen ominaisuus, että se etääntyy sitä mukaan, kun sitä lähestytään.

Amerikan miljardööri osti Moskovan suurimman tavaratalon ja julisti ilmaisen tavaroiden jakamisen. Pian oli tavaratalon ympäristöstä täynnä tungeksivia, tappelevia ja loukkaantuneita sekä kuolleita ihmisiä. Miljardöörilta kysyttiin, miksi hän sen teki. Hän vastasi: "Halusin nähdä, mitä tapahtuu, jos toteuttaisitte lupauksenne - jokaiselle hänen tarpeittensa mukaan"

Ennen paratiisin saapumista Nikita Hrushtshovin valtakausi kuitenkin päättyi vuonna 1964. Uusi poliittinen klovni ilmestyi areenalle.

"Oletteko kuullut, että puoluejohtaja on lahjoittanut aivonsa tieteelle?" "Tämä oli todella kaunista häneltä, mutta eikö hänen olisi pitänyt odottaa siihen saakka, että hän on kuollut?"

Leonid Brezhnev

Nixonin kabinetissa sammuu hehkulamppu. Nixon kutsuu työmiehen, tämä vaihtaa lampun. Nixon antaa hänelle viisi dollaria, työmies lähtee. Brezhnevin kabinetissa sammuu hehkulamppu. Brezhnev kutsuu henkivartijan. Tämä kutsuu työmiehen. Henkivartija tutkii työmiehen. Työmies vaihtaa lampun ja lähtee. Brezhnev ripustaa itselleen Leninin kunniamerkin rintaan, toisen antaa henkivartijalle. Ajattelee hieman ja ripustaa itselleen toisenkin Leninin kunniamerkin rintaan.

Jos Hruštšovin aikakaudesta voisi puhua, kun tietynlaisesta lievennys- ja kehitysaikakaudesta, niin itseäsi kunniamerkeillä vuorannut, vanhoillinen Brezhnev ei tunnustanut mitään uutta.

"Tämä juuri puuttuikin kokoelmastani!"

Pian alkoi hänen hallituskaudella venäläistämiskampanja kaikissa neuvostotasavalloissa. Etusijalle oli sijoitettu miehitetyt Baltian tasavallat, jonne kuljetettiin ensisijaisesti venäläisiä ja muita Neuvostoliiton venäläistyneitä asukkaita. Virumaan palavakivilouhoksia laajennettiin ja Venäjältä saapui niihin lukuisia puoleksi asiantuntemattomia työntekijöitä perheineen. Venäjällä kun louhittiin pääasiallisest kivihiiltä, ei palavakiveä. Parhaat asunnot määrättiin välittömästi saapuneille.

Vuonna 1978 otettiin Virossa paikallisen kommunistisen puolueen aloitteesta vastaan tiukat säännöt venäjän kielen käytösta. Miehittäjien kieltä alettiin opettaa jo lastentarhassa. Sairaaloissa ja posteissa olivat jo kauan ennen tätä hävinneet vironkieliset lomakkeet. Miehittäjien kätyrit muuttivat "isäntiensä" kielen paikalliseksi kieleksi. Tosin onnistumatta siinä tehtävässä. Paine aiheuttaa aina vastapainetta, joka voi olla passiivinen tai aktiivinen. Tässä tapauksessa ylhäältä tullut paine aiheutti aktiivisia toimeenpiteitä sekä Lännessä, että kotimaassa. Tallinnassa levisivät suuret koululaisten levottomuudet venäläistyneen opetusministerin Elsa Gretshkinan virkaan asettamisen vuoksi. Opiskelijoita pidätettiin ja pahoinpideltiin ja heidän mielenosoituksensa hajotettiin raa'asti.

Lenin Kremlin pihalla pölkkyä kantamassa. Koska siitä tärkeästä tapahtumasta ei ole jostakin syystä säilynyt yhtäkään kunnon valokuvaa, meidän täytyy tyytyä taitelijan näkemykseen. Katselija saa arvata, kuka kuvassa on Lenin.

Vuonna 1920 Neuvosto-Venäjällä kävi kerran niin, että Suuren Lokakuun alullepanija V. Lenin väsyi Kremlin kabinetissaan istumiseen ja kirjojensa lukemiseen, joiden kirjoittaja hän pääasiallisesti oli itse ja joita oli kasaantunut kaappiin iso pino. Kremlin pihalla kävellessään hän kompastui siellä lojuvaan puupölkkyyn ja komensi vierellä seisovan hengenvartijan raahaamaan sen pois. Taakka oli nälkiintyneelle henkivartijalle kuitenkin hieman liian raskas, ja maan ykköskommunisti ojensi myös oman auttavan valkoisen kätensä. Koska sattui olemaan lauantai, Lenin sai tästä tapahtumasta ajatuksen järjestää uuden kampanjan - ilmaisen siivouspäivän koko valtiossa.

En tiedä, tapahtuiko kaikki juuri tuolla tavalla, mutta leniniläinen lauantai eli venäjäksi subbotnik (subbota=lauantai) syntyi. Päähenkilönä mainitaan tässä yhteydessä aina myös rakas Vladimir Iljitsh Lenin Kremlin pihalla pölkkyä kantamassa.

Sinänsä viekkaasti suunniteltu ilmaisen työpäivän järjestäminen saavutti suuret mittasuhteet. Koko Venäjällä ja myöhemmin Neuvostoliitossa miljoonat ihmiset kokoontuivat vapaasta tahdostaan(?) yhtenä lauantaina vuodessa, yleensä huhtikuussa, siivoamaan ja työskentelemään. Tämän suunnittelemiseen kului huomattavasti enemmän aikaa kuin yksi työpäivä. Kaikki valmistelu suoritettiin luonnollisesti työaikana, mutta se ei kiinnostanut ketään.

Siivouksen piti aluksi olla päätoimi, mutta esiintyi myös yrityksiä, jotka sitoutuivat tuottamaan sinä päivänä, luonnollisesti ilmaiseksi ja säästetystä materiaalista. Käsittämätöntä oli, mistä materiaali oli silloin säästetty ja miten oli yleensä mahdollista valmistaa tällaisesta materiaalista jotain konkreettista. Mutta Neuvostoliitossa kaikki oli mahdollista. Yritykset ilmoittivatkin tunnin välein tehtyjen töiden määrästä ja ne kerrottiin myös radiossa. Laadusta ei tietenkään puhunut kukaan. Aidon venäläisen tavan mukaan alkoholinkäyttö ryöstäytyi myös runsaaksi. Tavallisen työpäivän aikana oli tehtaalta poistuminen yleensä kielletty, mutta leniniläisenä lauantaina tällaista kieltoa ei ollut. Viinakauppojen viinanmyynti oli moninkertainen verrattuna tavanomaiseen työpäivään.

Veturin etuosassa komeilee juliste "Kunniavartiossa subbotnikin kunniaksi" Olisi hyvää tietää, liikenikö rautatieläisiltä vartioimisen oheella aikaa myös matkustajien kuljettamiseen.

Kuvassa Vladimir Lenin on löytänyt jo toisenlaisen pölkyn

Ja tässä hän antaa vaihteeksi sooloesityksen

Ulkomaalaiselle jäi käsittämättömäksi, miksi tätä työtä ei pystytty tekemään normaalilla tavalla normaalina työaikana. Itse asiassa tämä jäi käsittämättömäksi myös paikalliselle ihmiselle, mutta Neuvostoliitossa ei kukaan kyseenalaistanut ylhäältä tullutta määräystä.

Luokkavalvoja selosti tunnillaan lapsille Neuvostoliiton puolue- ja valtioelimien rakennetta. Tunnin päädyttyä hän pyysi oppilaita kertomaan, miten he ymmärsivät aiheen. Eräs poika kertoi mielipiteensa: "Puolue on kuin äitini, joka saa kaiken, mitä hän tahtoo. Toimeenpaneva komitea on kuin isäni, joka tekee kaiken, minkä äiti käskee. Kommunistinen nuorisojärjestö on kuin veljeni, joka lupaa kaikenlaista, mutta ei tee mitään. Ammattiyhdistys on kuin isoäitini, joka ymmärtää kaiken, on myötätuntoinen kaikkia kohtaan, haluaa auttaa jokaista, mutta jolla ei ole valtaa tehdä mitään:"

Ammattiyhdistyksillä on länsimaissa ollut aina suuri vaikutus työelämään. Myös Neuvostoliitossa oli ammattiyhdistyksiä. Kuuluminen niihin oli jopa pakollista. Mutta mitä puuhasivat ammattiyhdistykset siinä isossa hyvänolon valtiossa? Yksinkertaisesti voidaan sanoa - eivät mitään. Silti! Pidettiin jokavuotisia kokouksia, joissa valittiin uusia jäseniä ammattiyhdistyksen johtokuntaan, annettiin tehtäviä valituille jäsenille, kuunneltiin työläisten ehdotuksia. Enemmänkin. Ehdotuksien esittäminen oli suotavaa. Kokouksen pöytäkirja kirjoitettiin puhtaaksi ja esitettiin tasavallan ammattiyhdistyksen neuvostolle. Ja siihen tyssäsi koko toiminta seuraavan kokouksen asti. Ammattiyhdistys torkkui, kuin prinsessa Ruusunen odottaen prinssiään.

Muistan hyvin kokouksen, jossa eräs työläisistä ehdotti ilmoitustaulun laittamista verstaan seinälle, jossa olisi sekä ammattiyhdistyksen, että koko laitoksen uusimpia tietoja. Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Mutta kun sama työläinen tiedusteli, milloin tämä taulu olisi odotettavissa, vastauksena oli vain myötätuntoinen hymy. Kokous jatkui. Minkäänlaista taulua ei laitettu koskaan minnekään. Eikä kukaan odottanut tämän tapahtuvan.

Kerran minutkin valittiin ammattiyhdistyksen johtokuntaan. Tehtäväkseni määrättiin kulttuurielämän tehostaminen osastollamme. Mitä kaikkea siihen kuului, en tiedä, mutta eräänä osana siihen kuului elokuvissa ja teatterissa yhteisvierailut. Jos joku luulee, että juoksin pää kolmantena jalkana kaupungilla hankkimassa teatteri- ja konserttilippuja, niin hän erehtyy pahan kerran. En tuhlannut sekuntiakaan siihen. Seuraavan kokouksen yhteydessä kukaan ei edes epäillyt, etteikö kulttuurityö osastollamme olisi ollut järjestetty parhaalla mahdollisella tavalla. Miksi vaivautua, kun kaikki on kunnossa muutenkin?

Kuuluminen monen moisiin yhdistyksiin oli lähestulkoon pakollista. Esimerkiksi melkein kaikki työläiset kuuluivat jokaiseen olemassa olevaan urheiluseuraan. Tämä ei tietenkään merkinnyt ennen kuulumatonta urheiluintoa ihmisten keskuudessa. Kyseessä oli pääasiallisesti rahankeruu seurojen tarpeeksi jäsenmaksujen muodossa. Satuin kerran vaatimaan urheilujärjestäjältämme urheiluseuran jäsenkorttia, johon minulla siihen seuraan kuuluvana olisi ollut täysi oikeus. Sen sijaan, että olisin sen saanut, kaveri suuttui jostakin käsittämättömästä syystä. En tietenkään saanut korttia, kuten ei kukaan muukaan. Varsinainen ironia piili siinä, että monet meistä kuuluivat samanaikaisesti moneen eri urheiluseuraan. Minä kuuluin vain kahteen.

Eräs niistä yhdistyksistä, jonne kaikkien oli kuuluttava, oli Punainen Risti. Sielläkin koko toiminta perustui ainoastaan jäsenmaksujen keräämiseen. Totta, etteivät jäsenmaksut olleet isoja, mutta kun ottaa huomioon koko Neuvostoliiton asukkaiden määrän, niin tällainen rahankeruu tuotti varsin suuren tuloksen.

Mitä Brezhnev pelkäsi eniten?

Että juutalaiset oppivat lisääntymään, kuten kiinalaiset ja kiinalaiset oppivat taistelemaan, kuten juutalaiset

Eräs varsin erityinen ilmiö oli niin sanottu väestönsuojelu. Sellainen yleistasavaltalainen laitos, joka puolestaan kuului Moskovan alaisuuteen, kokosi yhteen kaikkien laitosten järjestöt. Niitä valmennettiin taistelemaan "kapitalistista vaaraa" vastaan ja varustettiin kaikella tarpeellisella tavaralla. Sellainen järjestö toimi myös tehtaalla, jossa minä siihen aikaan työskentelin. Entinen hyvin aktiivinen tuttuni värväsi minutkin sinne radistiksi. Ajattelemattomuudessani annoin suostumukseni. Istuessani eräässä kokouksessa ja kuunnellessani täysin typerää luentoa, en pystynyt pitämään suutani suljettuna, vaan ilmaisin, mitä mieltä olen koko siitä komediasta. Tuloksena oli kuukauden palkkion menettäminen, vaikka hyvästä työstä oli palkkio tarkoitettu maksettavaksi.

Mikä sitten oli tämä väestönsuojelu? Ensinnäkin oli olemassa tasavallan päämaja, jossa eivät toimineet suinkaan matalapalkkaiset univormupukuiset asiamiehet. Eikä niitä ollut vähän. Sitten joka laitoksessa oli oma, paikallinen väestönsuojeluyhdistys, jonka johtajana toimi itseään hyvin esille tuova entinen sotilaallinen henkilö. Isommissa laitoksissa oli myös oma pommisuoja siihen kuuluvine tykötarpeineen. Tarkastuksen yhteydessä ilmeni todella usein, että viimeisen sodan päätyttyä kerätyistä ja uudelleen käyttöön otetuista kaasunaamareista puuttui usein hiilisuodatin, jonka kekseliäät miehet olivat pistäneet taskuunsa pontikan suodattamiseksi. Oli muutenkin epävarma, olisivatko nämä aikansa eläneet apuvälineet pelastaneet kenenkään henkeä. En käynyt koskaan muissa pommisuojissa, mutta meidän kellarimme, joka toimi pommisuojana, olisi ehkä parhaassa tapauksessa kestänyt vain käsikranaatin räjähdyksen. Radiolähettiminä meillä olivat sodanaikaiset lyijynraskaat kannettavat kapineet, jotka toimivat hyvin, mutta joita oli hyvin raskasta raahata mukana.

Radiolähetin vuosimallia 1947

Miten tärkeitä nämä edesottamukset pomojen mielestä olivat, osoittaa se seikka, että heti alussa meidät lähetettiin kahdeksi viikoksi radistien kursseille, jotka pidettiin työaikana ja josta meille maksettiin täysi palkka. Puolen kuukauden lomaa ei vastustanut kukaan. Ihmisiä oli monesta eri laitoksesta. Koko kurssi tapahtui tietenkin venäjäksi. Jopa niidenkin ihmisten, joiden venäjäntaito oli varsin heikko, oli istuttava tuntikausia kuuntelemassa heille täysin käsittämätöntä höpinää.

Isommat harjoitukset tapahtuivat pari kerta vuodessa sekä sisätiloissa, että ulkona. Tavallisesti niissä tarkasteltiin miehistön varustukset ja valmiutta "taistella kapitalistista vihollista" vastaan. Sovittuna hetkenä soitettiin myös hyvin kovaäänistä hälytysmerkkiä, jonka kuultuaan kaikkien työläisten oli lopetettava työ ja kokoonnuttava pommisuojaan. Valitettavasti kukaan työläisistä ei kiinnittänyt pienintäkään huomiota koko siihen spektaakkeliin, mikä tietenkin tuotti miinuksia paikallisen osaston pomon tilille. Mutta koska hänellä ei ollut minkälaista valtaa työläisiin, niin siihen asia jäikin. Eikä sitäpaitsi yksikään tehtaan osastonjohtaja olisi ollut tyytyväinen, jos hänen johtamassaan osastossa työt olisivat yhtäkkiä päättyneet. Ulkona tapahtuvat harjoitukset pidettiin jossakin maastossa, jossa miesten oli kuljettava "saastuneen" alueen halki, avustettava loukkaantuneita, sekä pidettävä radioyhteyttä päämajaan. Testattiin myös osaston valmiutta odottamattoman ydinräjähdyksen varalta (aivan, kuin olisi olemassa odotettu ydinräjähdys). Tulokset olivat usein vallan surkeita ja kyseenalaista on, miten paljon testaajat itsekään aiheesta tiesivät. Yksi on kuitenkin varmaa - tositilanteessa yksikään niistä toimenpiteistä ei olisi auttanut ketään selviytymään hengissä.

Kerran meidän oli erään isomman harjoituksen yhteydessä käynnistettävä sähköä tuottava generaattori pommisuojassa. Puolen tunnin yrityksen jälkeen pommisuoja oli täynnä sinistä savua, mutta tämä "venäläinen ihme" ei siltikään suostunut käynnistymään. Ydinpommia väestön tappamiseen ei olisi siinä tapauksessa edes tarvittukaan. Generaattori olisi riittänyt siihen tarkoitukseen hyvin. Koko tämä hyvin tärkeänä pidetty operaatio jäi pelkästään sirkuksen tasolle. Miehet, joita koko tämä homma ei kiinnostanut tippakaan, nauroivat yhteen ääneen kaikille niille kommelluksille. Pomon, joka arkielämässä oli vain tavallinen varastontyöntekijä, verenpaine saattoi kohota äärilukemiin.

Urheat väestönsuojeilijat vihollisen ydinpommia etsimässä

* * *

Seuraava sivu