Punatähden varjossa

Tiettyjen tuotteiden puute ja muiden ylijäämä aiheutti taas kerran komedian. Kauppoihin ilmestyivät ns. brezhnevin paketit. Nämä olivat sarjoja erilaisia yhteen pakattuja tavaroita. Halusit ostaa nahkakäsineet - ole hyvä! Mutta niiden kanssa täytyi ostaa myös pullo konjakkia ja toinen hajuvettä, (saipuaa, tms.). Jos halusit saada muutaman uudemman kirjan – se oli myös mahdollista, mutta vain Leninin puhekokoelman kera. Ja ihmiset ostivat. Kiroilivat salaa ja jotkut rohkeat jopa julkisesti, mutta ostivat.

Suunnilleen samanaikaisesti joku neropatti järjesti myös sotaveteraaneille etuja. Se tarkoitti sitä, että kaikennäköisissä jonoissa, jotka olivat erottamaton osa neuvostoliiton ihmisten jokapäiväistä elämää, sotaveteraaneille suotiin etuoikeus. Kroonisen tavaravajeen tilanteessa tämä ilmiö nosti varsin jännittyneen tunnelman, mikä usein huipentui hopeisilla peltihampailla irvistelevien ja itsensä kunniamerkkejä täyteen ripustaneiden veteraanien puoleen teräviä kommentteja. Myymälähenkilökunta oli tietenkin voimaton, koska heidän oli hyväksyttävä laki, joka käski palvella "vapauttajia". Nämä puolestaan tunsivat olevansa korkeamman luokan kansalaisia muihin verrattuina. Ilmiö aiheutti koomisia tilanteita, kun samat kunniamerkeillä ja mitaleilla koristetut veteraanit olivat turistimatkalla jossakin Itä-Euroopassa. Neuvostoliiton slaavilaiset turistit olivat siellä tavallisesti paikallisten naurunalaisia, paitsi ehkä Bulgariassa, jossa venäläisiä sentään jonkin verran kunnioitettiin. Kun turistibussi saapui, itäturistit syöksyivät yhtä innokkaasti kauppoihin, kuten aikoinaan sodan aikana vallattuja kaupunkeja ryöstämään. Syntyivät ennennäkemättömät ja -kokemattomat jonot. Tavarapaljoudesta mitään tietämättä he tungeskelivat laumana tiskin edessä, saadakseen tehdä ostoksensa ennen tavaroiden loppumista. Tällöin veteraanit tietenkin katsoivat, että heidän oikeuksiaan rikotaan ja veteraanitodistuksiaan heiluttaen ryhtyivät vaatimaan sitä. Tietenkin he joutuivat kaupan henkilökunnan naurunalaisiksi.

Venäläiset eivät yleensä vieraita kieliä osaa, koska he uskovat sinisilmäisesti, että kaikkialla maailmassa osataan ilman muuta venäjää. Sitä ovat edesauttaneet puolestaan Neuvostoliitossa julkaistut kirjoitukset ja lehdistö. Esimerkiksi Tallinnan merenkulkuopiston joku opettaja julkaisi artikkelin, jossa hän väitti, että kaikissa maailman satamissa voidaan selvitä pelkällä venäjän kielellä. En tiedä, oliko hän koskaan lukenut Ernest Hemingway kirjoja, joka sanoi eräässä kirjassaan muun muassa, että joka satamassa voi tavata ainakin yhden virolaisen. Mutta Hemingway ei koskaan kertonut samaa venäläisistä. Venäjän kielestä pitävä opettaja sai kuitenkin vastauksena eriävän mielipiteen ihmiseltä, joka työskenteli kauppalaivalla ja oli tietoinen asiasta. Outoa kyllä, vastaus julkaistiin paikallisessa sanomalehdessä. Eräs neuvostoliiton runoilija kirjoitti innoittavan runon, jossa hän sanoi muun muassa (vapaasti suomennettuna):

Vaikka olisin iäkäs neekeri,
en silti lepäisi kunnes
mulle venäjä olisi selvää, sillä minä tiedän:
sitä kieltä on puhunut Lenin!
(Vladimir Majakovski)

Eivät vanhemmat neekerit, eivätkä nuoremmatkaan näköjään huolineet paljon Leninistä (hyvä, jos tiesivät edes sennimisen ukon koskaan eläneenkään), eivätkä venäjästä, sillä erityistä innostusta venäjän kielen opiskelemiseen tämä runo ei maailmassa juuri nostattanut. Ehkä juuri siitä syystä runoilija Vladimir Majakovski lopetti elämänsä ampumalla kuulan kalloonsa.

Kielitaito tai oikeastaan sen puuttuminen aiheutti seuraavan kommelluksen. Virosta koottu turistiryhmä, johon liittyi myöhemmin myös leningradilaisten ryhmä, oli junamatkalla määränpäänään Praha. Junassa kehittyi väittely virolaisten ja jonkun leningradilaisen insinöörin välille, joka väitti vuorenvarmasti, että Tshekkoslovakiassa pärjätään erinomaisesti venäjän kielellä. Kiista jäi sillä erää ratkaisematta, koska kumpikin osapuoli pysyi kannassaan. Prahassa osa virolaisten ryhmää vieraili parhaillaan eräässä pienessä myymälässä, kun sinne saapui myös edellä mainittu insinööri, joka valloittavasti hymyillen tervehti jo ovelta venäjän kielellä: "Terveisiä kultaisen Prahan neidoille aurinkoisesta Leningradista!" Tervehdys oli tarkoitettu tietenkin kaupan henkilökunnalle. Jostain syystä kukaan kultaisen Prahan neidoista ei edes vilkaissut tervehtijään päin. Muistutettakoon, että Prahan kapinan kukistamisesta oli kulunut vain vajaa vuosi. Hieman häkeltynyt insinööri toisti tervehdyksensä vähemmän innokkaasti, mutta tälläkin kertaa kuuroille korville. Sen sijaan saksan kielellä palveltiin virolaisia turisteja mielellään.

* * *
Neuvostovallan seitsemän ihmettä:

1. Työttömyyttä ei ole, vaikka kukaan ei työskentele.
2. Kukaan ei työskentele, mutta suunnitelmat ovat täytettyjä.
3. Suunnitelmat ovat täytettyjä, mutta ostettavaa ei ole.
4. Ostettavaa ei ole, mutta joka puolella on jonoja.
5. Joka puolella on jonoja, mutta me olemme runsauden kynnyksellä.
6. Olemme runsauden kynnyksellä, mutta kukaan ei ole tyytyväinen.
7. Kukaan ei ole tyytyväinen, mutta kaikki äänestävät puolesta.

Eräs Neuvostoliiton erityispiirteistä oli ns. suunnitelmatalous. Tämä tarkoitti sitä, että koko elämä tapahtui etukäteen laatitun suunnitelman mukaan. Tehtaat tuottivat suunnitelman mukaan, koulut antoivat opetusta suunnitelman mukaan, liikennepoliisi sakotti autonkuljettajia suunnitelman mukaan. Suunnitelmat on laadittu viideksi vuodeksi kerrallaan eli viisivuotiskaudeksi, kerran jopa seitsenvuotiskaudeksi. Tämä tarkoitti sitä, että minkäänlaista poikkeamaa suunnitelmasta ei sallittu. Joten tehtaat valmistivat tuotantoa, joka jo alusta asti oli todettu käyttökelvottomaksi, seuraavan viiden vuoden ajan. Kirjapainot painoivat suuria määriä kirjallisuutta, jota kukaan ei aikonutkaan lukea ostamisesta puhumattakaan. Kaikki saman suunnitelman mukaan. Ainoa, joka ei noudattanut suunnitelmaa, oli tavallinen kansalainen. Hän eli edelleen elämäänsä. Syntyi, eli ja kuoli suunnitelmista huolimatta. Kuitenkaan ei päässyt hänkään jääräpäisyydestään huolimatta suunnitelmasta ja sen seurauksista.

Kuvitelkaa emäntää, joka kuorii perheelleen lounaaksi 10 perunaa. Tämä on normaalia, eikö niin? Mutta jos sama emäntä sitoutuu tekemään sitä päivittäin koko seuraavan 5 vuoden aikana? Tämä tuntuu jo hieman oudolta. Perhe voi kasvaa, vähentyä, perhe mieltymykset ruuan suhteen voivat muuttua, mutta emäntä kuorii rautaisella johdonmukaisuudellaan 10 perunaa päivässä. Jos perheellä on edes jonkinlaista sananvaltaa, niin emännälle tehtään asia pian selväksi. Mutta jos samanlainen toiminta tapahtuu laajemmassa mittakaavassa? Esimerkiksi koko valtiossa? Kuka siellä tekisi asian selväksi?

Kuitenkin juuri sellainen ilmiö esiintyi Neuvostoliitossa. Koko toiminta valtiossa oli suunnitellut, kuten jo mainittu, seuraavaksi viideksi vuodeksi, riippumatta siitä, mitkä muutokset saattoivat tapahtua näiden vuosien aikana. Suunnitelmien asettaminen tapahtui riittävän varovaisesti, että suunniteltuja normeja olisi mahdollista ylittää. Iskulauseet Neuvostoliiton kaupungeissa kerskuivat innoissaan: "Viisivuotiskausi neljässä vuodessa!" Tässä saattoi olla vain kaksi vaihtoehtoa: joko suunnitelmat olivat riittävän alhaisia, tai alkoivat tietoiset Neuvostoliiton ihmiset todella työskennellä ahkerammin? Koska jokainen silloista elämää tunteva ihminen hautaa viimeisen mahdollisuuden jo alussa, jäi vain ensimmäinen. Oli tietysti kolmaskin vaihtoehto: suunnitelmia toteutettiin vain paperilla. Tällaisella keinotekoisella suunnitelmien täyttämisellä pistivät silmään erityisesti Neuvostoliiton aasialaiset liittotasavallat, jonka seurauksena menetti henkensä erityisen suurimittaisen petoksen järjestänyt Uzbekistanin puuvillataloudesta vastuussa ollut virkamies, joka meni vehkeilyillään jopa Moskovan mielestä liian pitkälle. Kysymys oli miljoonista ruplista, joka neuvostoaikana oli erittäin suuri summa.

Virolaiset vastaavat toverit eivät ryhtyneet näin hengenvaarallisiin toimiin. Mutta puhtaita poikia eivät olleet hekään. Olkoon esimerkiksi vaikka radiotehdas Punane RET, jossa vuoden lopussa vietiin varastoon tyhjät radiolaatikot, joita sitten seuraavan vuoden alussa alettiin kaikessa hiljaisuudessa koota. Palkka maksettiin ylityöistä. Siitä tiesivät kaikki tehtaan työntekijät, mutta suunnitelma tuotannon osalta oli täytetty, palkkiot maksettu, eli sudet syöneet, lampaat terveitä. Samanlaista piiloleikkiä leikittiin joka yrityksessä.

Suunnitelmatalous, kuten ilmiötä kutsuttiin, oli todella vertansa vailla. Suunniteltu oli ei vain tuotanto vaan myös materiaalin kulutus ja jopa käyttökelpoiset jätteet. Hätää yritykselle, jonka ei onnistunut vuoden loppuun mennessä käyttää koko olemassa olevaa materjaalia tai luovuttaa vahvistettua määrää jätteitä. Tämän verran vähemmän toivoa oli materiaalin saamiseksi seuraavaksi vuodeksi. Meidän sähkömoottoreiden korjaamon käskettiin vuoden lopussa luovuttaa 600 kiloa käämilankaa, jonka hankkiminen oli erittäin vaivalloista. Me emme olleet suinkaan ainoita "uhreja". Usein kuljetettiin täysin kunnossa olevia laitteita jätteiden vastaanottoon, jotta suunniteltu määrä tulisi täyteen. Neuvostoliitossa, luonnollisesti myös Tallinnassa oli olemassa kaksi tunnettua ja merkittävää yritystä: "Vtortshermet" ja "Vtortsvetmet" - vastaavasti mustan metallin ja ei-rautametallien vastaanottamiseen erikoistuneet laitokset. Näiden varastointialueet olivat ehtymätön aarrearkku, koska erään tämän laitoksen johtaja sanojensa mukaan sieltä voi löytää kaiken, paitsi avaruusaluksen. Ja tämäkin vain siksi, että sellaiset kulkuneuvot oli tuolloin vielä harvinaisia.

* * *

Suomen TV aloitti toimintansa kaksi vuotta Viron TV:n perustamisen jälkeen vuonna 1957. Ei mennyt kauan, kun virolaiset tekniikan asiantuntijat alkoivat valmistaa mitä monimutkaisempia laitteita naapurimaamme telelähetysten vastaanottamiseksi. Aluksi se oli melko vaikeata. Ensimmäinen tv-asema Suomessa oli verrattain heikko ja antennien täytyi olla kooltaan valtavia. Yli kolmen metrin pituiset ja mahdollisimman korkealla sijaitsevat antennit oli normaali kuva silloisessa Tallinnassa. Nimenomaan vain Tallinnassa, koska tv-signaali ei juuri kauemmas kantautunut. Eikä kunnon ttv-kuvastakaan voinut puhua. Useimmiten se oli vain jonkinlainen sumuinen hahmotus, josta oli mahdotonta saada selvää, oliko kyseessä missikilpailut vai dokumentaalikuvat toisesta maailmansodasta. Mutta tieto, että tämä kuva tuli vapaasta maailmasta korvasi sen laadun. Kun Suomessa pystytettiin uusi tv-masto 1970 luvun alussa, niin kuvan laatu parani huomattavasti.

Neuvostoliiton propaganda joutui uuden haasteen eteen. Miten voi puhua hyvästä elämästä Neuvostoliitossa, kun kuvaruudussa näkyy vain 80 km päässä oleva tavarapaljous? Tilannetta yritettiin lähestyä demagogisesti, kuten Neuvostoliitossa on ollut aina tapana: tavaraa on Suomessa paljon siksi, että ihmisillä ei ole rahaa sen ostamiseen, kaikki on vain propagandaa Neuvostoliiton asukkaita varten. Outoa kyllä, ettei yksikään niistä puhujista ajatellut kertaakaan, että valitettavasti nämä ohjelmat näkyivät vain suhteellisen pienellä alueella Neuvostoliitossa (n. 1 / 3 Virosta näki Suomen Televisiota) ja että väistämättä tätä "propagandaa" katsoivat myös suomalaiset itse, jotka tuskin olisivat tyytyväisiä, jos näkemänsä ei olisi ollut totta.

Vuonna 1982 huhtikuun 6. päivä Viron Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea vaati kiinnittämään vakavaa huomiota taisteluun «turmeltunutta kapitalistista tv-lähetystä vastaan». Tämän kampanjan (jälleen kampanja!) johdossa oli läpeensä punainen puolueenjohtaja Karl Vaino. Vaikka ei ollut olemassa lakia, joka olisi kieltänyt ulkomailta tulevan televisiokuvan katselun, Vaino pystyi kuitenkin saamaan läpi vaatimuksensa tv-antennien poistamiseksi katoilta. On kuitenkin totta, että tämä taistelu "kapitalistista propagandaa" vastaan taipui pian, eikä yhtään antennia koskaan poistettu. Syynä taisi olla se, että myös uskolliset kommunistit katselivat salaa yhtä innokkaasti Suomen tv-ta. Sen sijaan Tallinnan lähelle Naissaareen pystytettiin jonkinlainen televisiokuvan sekoittaja, joka toimi vain yhden päivän. Laitteen lyhyt työikä ei johtunut tunnetusta neuvostoliittolaisesta laadusta, vaan siitä pelottavasta tosiasiasta, että kapine sekoitti yhtä tehokkaasti tv-kuvan myös Suomessa. Mikään ei auttanut! YLE1, YLE2 ja varsinkin MTV toivat edelleen virolaisten päivittäiseen elämään tuoreita tuulia vapaudesta. Pohjois-Viron katsojille olivat Suomen telkkarikokki Väiskin kasvot tunnetummat, kuin paikallisen puoluepampun tai silloisen pääministerin Bruno Saulin naamataulu.

"Mikä on maailman rikkain valtio?" "Tietysti Neuvostoliitto.
Siltä on varastettu 70 vuoden ajan, mutta
silti sitä ei ole pystytty tyhjentämään kokonaan."

Tämä on totista totta. Neuvostoliitossa varastivat todellakin kaikki, joilla oli siihen pienikin mahdollisuus. Sitä tekivät sekä tavalliset työläiset, että laitosten johtajat. Ero oli vain siinä, sillä rikoksen ilmitullessa työläistä rangaistiin, mutta johtajaa ei.

Tavallisesti jokaisessa isommassa laitoksessa oli myös oma metallityöverstas, jossa korjattiin työkoneita, jopa valmistettiin uusia. Täysin julkisesti ja mitään salamatta niissä valmistettiin kaikenlaisia kotitalouskoneita, kuten sirkkelisahoja, tasohöyläkoneita ja ruohonleikkureita. Ahkerammat miehet kasasivat jopa pientraktoreita tai asuntovaunuja. Tämä tapahtui tietenkin työajalla ja laitoksen materjaalia käyttäen.

Tämä kaikki on vain pieni osa niistä tavaroista, joita kuljetettiin tehtaan portista ulos kenenkään estämättä. Isommat pomot eivät tietenkään vaivautuneet likaamaan käsiään. Heidän sijastaan sitä tekivät tilauksesta työläiset, joita sitten vastaavasti palkittiin. Eri ryhmän muodostivat johtokuntaan kuuluvat henkilöt. Tehtaalla, jossa työskentelin, minulla oli usein tekemistä puutyöverstaalla. Siellä oli melkein aina valmisteilla joko keittiö- tai kesähuvilakalusto. Koska tehtaamme tuotantoon sellaiset artikkelit eivät kuuluneet, oli ilmeistä, että taas on tullut joku uusi pikkupomo, joka tyydytti omia tarpeitaan. Johtajamme kotitalo ja kesähuvila kuuluivat jopa tehtaamme bilanssiin, mikä tarkoitti, että kaikki työt niissä tehtiin tehtaan laskuun.

Yleisesti kukaan ei välittänyt siitä ja jos joku jäi kiikkiin oman tehtaan tarkastajille, annettiin asian tavallisesti olla. Pahempi oli tilanne silloin, kun joku sattui kärähtämään ulkopuolisille tarkastajille, joita saapui pari-kolme kertaa kuukaudessa edeltä käsin ilmoittamatta. He olivat tavallisesti hyvinkin innokkaita tarkastamaan jopa naisten käsilaukkujen sisällön. Tavallisesti heidän aktiivisuutensa tuotti tulosta. Tämän jälkeen riippui kokonaan tarkastajan mielialasta, ilmoitettiinko rikoksesta korkeammalle taholle, vai annettiin vain varoitus. Meidän tehtaamme tuotantoon kuuluivat myös

vaahtomuovista valmistetut karvaiset lelut, joita arvostettiin jopa Neuvostoliiton ulkopuolella. Niistä oli tullut jonkinlaisia keräilykohteitakin. Usein sattui, että niiden käsin maalaamisessa ilmeni jonkinlaisia pieniä vikoja. Edes virheelliseksi luokiteltuja leluja ei saanut viedä ulos. Kerran eräs sorvaajista kärähti portilla muutaman sellaisen lelun kanssa. Onnettomuudeksi hän sattui olemaan juuri yksi niistä, joka toimitti pomojen yksityisiä tilauksia. Häntä rangaistiin ja hän menetti puolen vuoden palkkionsa, mikä oli varsin iso raha. Koska hän oli kaiken kukkuraksi myös puolueen jäsen, niin rangaistuksen jälkeen hän iski pöytään eroanomuksen puolueesta. Ei tehdyn "rikoksen" takia, vaan sen takia, että isot herrat pääsivät aina, kuin koira veräjästä. Tämä teko nostatti ennenkuulumattoman myrskyn. Puolueesta ei erota oma-aloitteisesti! En muista, miten tämä tarina päättyi, mutta siitä puhuttiin vielä kauan.

Tämän tarinan yhteydessä täytyy selvittää Neuvostoliitossa käytössä ollutta palkkajärjestelmää. Työntekijän palkka koostui kahdesta osasta - peruspalkasta ja palkkiosta. Peruspalkka oli kiinteä summa, tavallisesti kaikilla työntekijöillä yhtä suuri, johon johtokunta ei voinut koskea. Palkkio, joka oli 18% peruspalkasta, maksettiin työntekijälle peruspalkan lisäksi, jos hän ei ollut syyllistynyt vakavahkoihin rikkomuksiin. Palkkiota voitiin vähentää, tai jättää kokonaan pois. Viimeksi mainittua rangaistusta käytettiin harvoin. Työn laatu ei ollut tavallisesti syy palkkion vähentämiseksi.

Mikä tämä on: rientää, seisoo, kiertää kehää? Tämä on työpäivä Neuvostoliitossa: aika rientää, työ seisoo, pullo kiertää kehää.

Tietoinen työntekijä kuvassa ...

... ja todellisuudessa

Neuvostoliiton ja juopottelun väliin voi laittaa yhtäläisyysmerkin. Alkoholia käytetään muuallakin maailmassa, mutta suuressa kommunistisessa valtiossa juominen oli saavuttanut pelottavat mittasuhteet. Juotiin käytännöllisesti katsoen joka paikassa, myös työpaikoissa ja työaikana. Syitä juomiseen löytyi aina. Tunnettu vitsi kertoo neuvostoliittolaisesta työntekijästä, joka väitti, että hän ryyppää vain kolmena päivänä vuodessa - naistenpäivänä, tilipäivänä ja silloin, kun haluaa. En tiedä, onko ilmaisu "ruplan piiri" tunnettu muualla maailmassa. Sillä kerättiin rahaa viinaa varten. Jokainen pulitti ruplan. Neuvostoliitossa sellaisella "piirileikillä" työpäivä usein alkoi. Syynä oli joko edellispäivän juopottelusta aiheutunut krapula, jonkun syntymäpäivä, tai sitten yksinkertaisesti tarve. Sen kanssa oli hyödytöntä taistella. Estääkseen työntekijöitä saapumasta töihin humalapäissä, viinan myynti kiellettiin ennen klo. 11. Tämäkään toimenpide ei auttanut, vaan siirsi juopottelua muutaman tunnin verran. Jo kauan ennen klo 11 rahat viinaa varten oli kerätty ja mieskin löytynyt, jonka oli määrä käydä kaupassa. Aika, joka kului odotukseen vietettiin tekemättä mitään.

Oli laitoksia, joissa juopottelua katsottiin sormien välistä, sillä johtokunta itsekin osallistui siihen. Tehtaassa, jossa työskentelin, aloite tuli usein juuri osaston johtajan taholta. Päivän kuluessa seuraan liittyi muitakin pienempiä päälliköitä. Tapahtui niinkin, että työläisten poistuttua päällystö jäi jatkamaan ilonpitoa.

Miten paljon työtapaturmia sattui alkoholin vaikutuksen alaisena, ei ilmeisesti tiennyt kukaan. Tämä olisi tahrinut laitoksen mainetta, jos kaikista olisi ilmoitettu. Ainoastaan jonkinlainen tieto juovuksissa tapahtuneista tapaturmista oli liikennemiliisillä.

Eräs työkaverini kertoi tapahtumasta, jossa palopaikalle saapuneesta vapaaehtoisesta palokunnan miehistöstä vain autonkuljettaja pystyi joten kuten poistumaan autosta. Muut miehistön jäsenet eivät pystyneet edes nousemaan siitä (hän itse oli muuten, yksi niistä). Olin todistamassa tapahtumaa, jossa lääkäri saapui töihin siinä kunnossa, että hän nukahti heti työpöytänsä taakse. Ystäväni kertoi hyvin tunnetusta automaalarista, joka ei kyennyt osumaan maaliruiskulla maalattavaan autoon, vaan maalasi pitkin seiniä. Tekijälle sattuu, sanottiin siihen aikaan, ikään kuin oikeuttaakseen tapahtunutta!

Varsin usein kyseessä olivat oman alansa todelliset mestarit, jotka olivat sortuneet ryyppäämään. Ensimmäisellä työpaikallani työskenteli vanhan koulukunnan lukkoseppä, joka oli erikoistunut lukkojen avaamiseen. Siinä työssä hänelle ei ollut vertaa koko Virossa. Mutta ... työskentelemään hän pystyi vaan silloin, kun oli saanut tarvitsemansa viina-annoksen. Ilman sitä hänen vapisevat kätensä eivät pystyneet pitelemään työkaluja. Pääinsinöörimme henkilökohtaisesti kuljetti hänet tärkeämpien asiakkaiden luo ja kaatoi hänelle tarvittavan ryypyn.

Näin jälkeenpäin ymmärrän, miten onnekas minä olin, että vältyin joutumasta tekemisiin alkoholin kanssa. Mahdollisuuksia siihen olisi ollut yllin kyllin.

Mikä ero on venäläisillä hautajaisilla ja venäläisillä häillä? Hautajaisissa on yksi juopunut vähemmän.

* * *

Brezhnev keskustelee Gromykon kanssa: "Pelkään, että emme voi hyväksyä rajojen avaamista. Silloin jäisimme Venäjälle vain me kanssasi kahdestaan." Gromõko katsoo Brezhnevia ja sanoo: "Puhu vain omasta puolestasi, Leonid Iljitš."

Turismi ja matkustaminen ovat aina olleet maailmassa hyvin tavallisia ilmiöitä. Miten tämä oli järjestetty Neuvostoliitossa? Kyllä, matkustettiinhan sielläkin. Neuvostoliitto oli riittävän iso ja matkustamismahdollisuudet olemassa. Siellä löytyi ja löytyy vieläkin kauniita paikkoja, jotka ovat näkemisen arvoisia. Junat, bussit, lentokoneet, jopa laivatkin kuljettivat halukkaita pisteestä A pisteeseen B ilman erikoisia selkkauksia, jos niihin ei lasketa muutaman matkalaukun kähveltämistä. Virosta Kauko-Itään matkustamiselle ei ollut minkäänlaisia esteitä, jos vain ymmärsi pysyä poissa valtion rajan lähistöltä, sekä kielletyiltä alueilta ja kaupungeista, joita kommunistisessa paratiisissa oli riittämiin.

Työpaikastani ja ammatistani johtuen minunkin täytyi käydä muutaman kerran Saarenmaalla, joka kuului sekä raja-alueeseen,, että sotilaallisten kohteiden luetteloon. Tarkastus kesti kaksi viikkoa, ennen kun korkeammalla taholla päästiin tulokseen, etten todennäköisesti aio uida Ruotsiin enkä ole myöskään riittävän pätevä varastamaan raja-alueen salaisen ulkohuusin piirustuksia. Vasta sitten minun sallittiin matkustaa. Kalmukkilainen tai usbekkilainen rajavartija (jostain syystä suosittiin juuri eksoottisempia kansallisuuksien edustajia paikalliseen rajavartiolaitokseen) tarkastii erittäin huolellisesti passini, sekä kasvoni. Tunne oli, kuin jäniksellä haulikon piippujen edessä. Vasta kun vinosilmäinen toveri oli vakuuttunut, että hänen edessään vapisi sama henkilö, joka oli passikuvassakin, sain luvan nostaa jalkani kielletylle pinnalle omassa kotimaassani.

Toinen, aivan koominen rajavartiolaitokseen liittyviä tarina tapahtui Tallinna lähellä sijaitsevalla Väänan merenrannalla, jossa me vietimme lepopäivää. Eräs isä pienen, noin 3-4-vuotiaan poikansa kanssa meni pienellä kumiveneellä merelle, eniten ehkä 20 metriä rannasta. Pian ajoi paikalle kuorma-auto rajavartijasta kersantin ja sotamiehen kanssa. Räikeään rajanloukkaukseen syyllistyneiden käskettiin hetkessä palata rantaan. Mutta kuorma-auton kuljettaja, jonka oli määrä kuljettaa "diversantit" rajavartioasemalle tarkastusta varten, oli osannut ajaa autonsa jotenkin niin perusteellisesti kiinni hiekkaan, että kaikki yritykset vapauttaa sitä jäivät vaille toivottua tulosta. Rannalla olleet venäläiset, jotka olivat selvästi vähemmistössä, kääntyivät paikalla olleiden virolaisten puoleen pyytäen heitä auttamaan Neuvostoliiton rohkeita rajavartijoita, johon virolaiset vastasivat vain ivallisella naurulla. Ei ollut urhealla rajavartijoilla muuta vaihtoehtoa, kuin kuljettaa rajanloukkaajat kävellen rajavartioasemalle. Sitä ennen aikoi kersantti ilmoittaa "taistelutehtävän" onnistuneesta päättämisestä ampumalla ilmaan raketin. Valitettavasti osasi hän vetäessään rakettipistoolinsa kotelosta painaa samalla liipasinta niin onnettomasti, että ampui raketin itselleen suoraan vasempaan kämmeneen. Pistooli lensi kauniissa kaaressa rannalla olevien ihmisten joukkoon ja mies raukka itse ryntäsi päätä pahkaa veden ääreen jäähdytäkseen kättänsä vedessä. Tilanteen ratkaisi lopulta sotamiehestä rajavartija, joka sitoi onnettoman esimiehensä käden ja lähetti raketin taivaalle. Mutta kuorma-auto jorisi edelleen samassa paikassa kaivautuen yhä syvemmälle ja syvemmälle hiekkaan.

Samassa ei tapahtunut tämä tarina suinkaan missään kieltovyöhykkeellä, vaan kaikille avoimella rannalla.

Aivan eri juttu oli silloin, kun joku neuvostoihminen jostakin käsittämättömästä syystä yhtäkkiä halusi tyydyttää matkustusintoaan ylittämällä Neuvostoliiton pyhän valtionrajan. Tällainen toiminta luokiteltiin oitis epäilyttäväksi. Jopa Neuvostoliiton alaisuudessa olevissa Itä-Euroopan valtioissa vieraileminen oli verrattain monimutkaista, kapitalistisista valtioista puhumattakaan. Sellainen termi, kuten yksityinen turismi puuttui aluksi lähes kokonaan. Oli olemassa vain ryhmämatkustelu, mikä tapahtui ankaran aikataulun mukaan ja edeltä määrättyjä reittejä seuraten. Ryhmien kokoonpano tapahtui tavallisesti Moskovassa, jossa määrättiin myös ryhmänjohtaja, jonka tehtävänä oli valvoa, että kaikkien ryhmän jäsenet kulkisivat samaa matkaa, eikä kenenkään jäävän ryhmästä. Ryhmänjohtajan lisäksi ryhmään kuului myös epävirallinen ilmiantaja, jonka täytyi huolehtia, että kaikki vähänkin epäilyttävä toiminta jonkun turistin taholta tulisi heti julki. Tavallisesti vierailtiin jossakin laitoksessa, jonka tuotanto oli tarkoitettu Neuvostoliittoa varten ja ohella myös muutamissa historiallisissa paikoissa. Ilman muuta reitin ohjelmaan kuului myös vierailu "neuvostoliittolaisten vapahtajien" muistomerkillä ja seppeleen laskeminen sen juurelle. Vapaata aikaa oli rajoitetusti. Eikä sillä olisi paljon tehnytkään, sillä vaihtorahaa oli vieläkin niukemmin. Ryhmään pääsemiseksi ei riittänyt pelkästään henkilökohtainen hakemus. Siihen täytyi liittää myös suositus työpaikalta. Joten jos jollakulla oli kana kynittävänä jonkun pomon kanssa, hänen oli parasta unohtaa koko juttu.

Tilanne muuttui aivan toisenlaiseksi silloin, kun joku epätietoinen neuvostokansalainen ilmaisi halunsa vierailla jossakin kapitalistisessa eli vihollisen leiriin kuuluvassa valtiossa. Harvoin Neuvostoliitosta järjestettiin turistimatkoja jonnekin lievemmin kapitalismin kytkyissä oleviin maihin, kuten esimerkiksi Suomeen. Päästäkseen sinne täytyi läpäistä huomattavasti tiukempi taustatarkastus. Perheen ja vanhempien vakaumukset, sekä mahdollisten sukulaisten asuminen ulkomailla eivät olleet tärkeysjärjestyksessä suinkaan viimeisellä sijalla.

Myöhemmin, vuoden 1970 jälkeen, kun yksityinen matkustaminen alkoi olla luvallista, halukkaita ilmeni paljon. Yksityisen matkan järjestämisessä lisääntyi kaikkien tietojen tarkasteleminen paikallisessa KGB-n osastossa. Ennen kaikkea täytyi täyttää lukuisia lomakkeita ja esittää ne sitten matkustusluvista vastaavalle laitokselle venäjän kielelle käännettyinä passikuvien kera. Lomakkeissa täytyi yksityiskohtaisesti ilmoittaa kaikkien lähisukulaisten työ - ja asuinpaikat, sekä heidän mahdolliset yhteytensä ulkomaille. Samoin täytyi ilmoittaa ulkomailla asuvista sukulaisista. Juuri he saattoivat olla vakava syy anomuksen hylkäämiseen. Ja tietysti täytyi ilmoittaa matkan syy. Eivät pelkästään kotimaiset sukulaiset olleet huomion kohteina. Myös ulkomaalaisesta kutsujasta täytyi ilmoittaa mahdollisemman tarkat tiedot. Toivottavaa oli, että joku perheestä jäisi kotimaahan takeeksi, koska varsin usein tapahtui, että joku harhaanjohdettu kansalainen pyysi turvapaikkaa moraalisesti rappeutuneesta kapitalistivaltiosta.

Kun kaikki paperit oli esitetty, täytyi vain jäädä odottamaan hyväksymistä tai hylkäämistä. Viimeksi mainitussa tapauksessa mitään syytä ei ilmoitettu.

Kun tapahtui ihme ja matkustuslupa lopultakin myönnettiin, tämä Kolgatan tie ei suinkaan päättynyt tähän, vaan vasta alkoi. Ensiksi täytyi tietenkin hankkia viisumi. Niitä jakoi Suomen konsulaatti Tallinnassa. Jonottaminen konsulin vastaanotolle kesti pari vuorokautta. Juuri vuorokautta, sillä vain jonottajien itsensä muodostama epävirallinen jono oli voimassa. Kaikki saapujat pantiin listalle, jota sitten tarkastettiin öisinkin muutaman tunnin välein. Jos joku oli poissa nimenhuudon aikana, sen nimi vedettiin armottomasti yli. Sehän merkitsi seuraaville pientä askelta eteenpäin jonossa. Niin seisottiin läpi koko vuorokauden jatkuvasti pitenevässä jonossa, sallien vain lyhyitä lepotaukoja luonnon kutsun tyydyttämiseksi, sillä julkisia käymälöitä paikan päällä ei tietenkään ollut. Jotka sattuivat asumaan lähiympäristössä, olivat tietenkin paremmassa asemassa. Mutta jonossa oli myös ihmisiä Tallinnan ulkopuolelta. Konsulin työhuone sijaitsi aluksi tavallisessa kerrostalossa, joiden asukkaat olivat varmasti loppuun asti kyllästyneet yrittämään sisään tai ulos kapeassa rappukäytävässä tungeksivien odottajien ohitse.

Parissa vuorokaudessa, jos jonottajan hermot ja terveys kestivät, tämä kujanjuoksu oli ohi. Sitten seurasi toinen - rahanvaihto. Ainoassa siihen määrätyssä pankissa ei aina ollut tarvittavaa määrää valuuttaa ja ihmisten täytyi seisoa jonossa odottamassa noin 10 x 15 metrin suuruisessa tunkkaisessa odotussalissa, joka oli tupaten täynnä ihmisiä. Joskus oli melkein mahdotonta löytää edes jonon päätä. Ei siis ollut mikään ihme, tunnelmat muuttuivat välillä varsin kireiksi. Odottaminen kesti 4 - 5 tuntia, joskus, jos rahaa ei karttunut, kauemminkin. Eivät olleet harvat nekään tapaukset, jolloin ihmisten täytyi palata seuraavana päivänä. Vasta sitten, kun tuskalla ja vaivalla vaihdetut matkashekit olivat turvallisesti taskussa, oli syytä hengittää helpommin. Nyt seurasi hyvin tiukka tullitarkastus ja rautainen esirippu avautui matkustajan edessä. Luja tahto oli vienyt läpi harmaan kiven ja piikkilangan.

Stalin teki kaksi isoa virhettä:

1. Näytti Euroopan venäjän Iivanalle

2. Näytti venäjän Iivanan Euroopalle

* * *

Seuraava sivu